Testamentti 5

osa5.
Säpsähdän ovikellon soittoon, minkä kuulen vaimeana kilahduksena ovien läpi.
Kuka kumma tietää minun olevan täällä ja mitä asiaa hänellä voi minulle olla. Enhän tunne täällä ketään.
Kaipa hän on joku naapuri, joka uteliaisuuttaan on tullut katsomaan, kenen auto Neidin pihalla on ja viipyy näinkin pitkään siellä.

Avaan oven ja katson suoraan vanhan miehen eloisiin silmiin. Hän ojentaa kätensä ja sanoo: Ilmari Hitunen, asianajaja ja testamenttinne hoitaja.
Kuulin, että täällä on vieras auto ja ajattelin juuri teidän olevan tutustumassa tulevaan taloonne.
Olettehan Sakari Antinen? Olen, olenhan minä… Sakari Antinen, saan änkytettyä vastaukseni.
Anteeksi kun näin tunkeilen, mutta ajattelin, ettei teidän tarvitse tulla luokseni vielä tässä vaiheessa, sillä viralliset paperit ja muut asiat voidaan selvitellä sitten myöhemminkin.
Halusin vain tuoda teille osoitetun kirjeen, minkä Neiti on tallentanut tallelokeroon jo kauan sitten ja hän pyysi toimittamaan kirjeen kuolemansa jälkeen kuoressa olevan nimen omistajalle, eli teille, herra Sakari Antiselle.

Otin vastaan lakimiehen minulle ojentaman kirjeen, se oli päällepäin hyvin vaatimattoman näköinen, tavalliseen ruskeaan kirjekuoreen suljettu.
Pyysin lakimiestä istumaan, ellei hänellä ollut muita kiireitä. Kirje saattaisi sisältää tietoja, joihin lakimiehellä olisi antaa neuvoja tai vastauksia.
Mies istui vapaalle tuolille luvaten auttaa, jos sisällöstä löytyisi tietoa, minkä hän voisi selventää.
Avasin kuoren, nostin muutaman arkin kirjoitettua paperia käteeni. Kirje oli kirjoitettu selkeällä käsialalla viralliselle paperille.

Kirje alkoi: Ihmettelet varmasti, miksi kirjoitan sinulle ja ehkä vieläkin enemmän, miksi testamenttini on tehty juuri sinun nimiisi.
Ehkä minun on viisasta kertoa vähän taustoja, niin ymmärrät paremmin syyt toimintaani.
Talo, missä asun, on ollut sukuni hallussa toistasataa vuotta, maat on aikoinaan myyty ja jäljellä on tontti rakennuksineen. Nykyinen talo on rakennettu 1900- luvun alkupuolella hirrestä ja vuorattu laudoituksella myöhemmin uudestaan.
Sukumme on kuihtunut likipitäen kokonaan, olemme sisareni kanssa lähes viimeiset jäsenet sukutaulussamme.
Sisareni meni aikoinaan naimisiin, mutta heille ei syntynyt omia lapsia, joten suvun jatkumisen kannalta sukuhaaramme oli tuhoon tuomittu.

Minä sain käydä koulua niin pitkälle kuin itse halusin. Työharjoitteluni suoritin englannissa, samalla sain hiottua kielitaitoani mahdollisia tulevia työpaikkojani ajatellen. Sain ensimmäisen työpaikkani samasta maasta, missä toimin ensin harjoittelijana ja myöhemmin kirjanpitäjänä muutaman vuoden ajan.

Siellä tutustuin nuoreen suomalaismieheen, hänkin oli kielitaitoaan terästämässä. Koska olimme molemmat suomalaisia ja ainoat sillä seudulla, liikuimme paljon yhdessä, näin karkottaen aina sisimpäämme hiipivää koti-ikävää.
Ja arvannet varmasti, kuinka siinä lopulta kävi.
Rakastuin lopulta korviani myöten tähän kirkassilmäiseen veijariin.
Hänen tunteistaan en ollut aivan perillä, vaikka hänkin vannoi rakkautta ja uskollisuutta korvaani.