Polku

 Ensimmäinen 250-sivuinen romaani on nähnyt päivänvalon

 Polku kertoo erilaisten ihmisten kohtaamisista. Se on niiden yhdistymistä, loittonemista, polkujen sovittelemista. Kenenkään polut eivät ole suoraa viivaa, mutta sovittelemalla ja ymmärtämällä ─ ainakin viereiset polut ovat kuljettavissa.

Junamatka

Junamatka

Aseman seinänvieruspenkillä istuva nainen odottaa junaa, automaatista ostettu matkalippu määränpäähän, visusti käsivarren suojassa olevassa käsilaukussa. Hän keskittyy selaamaan kioskilta ostamaansa naistenlehteä. Lukiessaan hänelle mielenkiintoista artikkelia, naisen korviin kantautuu kuuluttajan ääni:
   — Juna Helsinkiin lähtee raiteelta kolme!

Nainen säpsähtää, sulloo kiireesti lehden laukkuunsa, ja lähtee juoksujalkaa kohti junaa, peläten sen jättävän hänet laiturille. Juuri kun hän pääsee sisälle, lippu nousee lähettäjän antaessa lähtöluvan junalle. Konnari on nähnyt naisen kiireen, ja päästää hänet vielä mukaan.

Nainen istuu tyhjälle penkille, huokaisee helpotuksesta ja moittii itseään; Uppoutua nyt tuolla tavalla lukemaan ja unohtaa ajankulun. Lopulta kaikki on kuitenkin hyvin. Hän istuu junassa, kaivaa kesken jääneen lehden laukusta, etsii mukavan asennon ja jatkaa kesken jäänyttä artikkelia.

Konduktööri tulee leimaamaan lippuja. Nainen ojentaa huolettomasti lippunsa, jonka oli varannut valmiiksi käteensä.
    — Juna ei pysähdy lippua vastaavalla asemalla. Tämä on Helsinkiin menevä juna, eikä pysähdy ennen seuraavaa kaupunkia. Nainen hermostuu huomatessaan olevansa väärässä junassa. Monien neuvottelujen jälkeen hän jää seuraavassa kaupungissa pois, ja miettii, miten päästä palaamaan kotipitäjäänsä. Aikaa seuraavan junan lähtöön on monta tuntia, eikä bussi kulje sille päivälle ollenkaan sinnepäin.

Nainen päättää mennä lähellä sijaitsevaan tavarataloon kuluttamaan aikaansa, Liikkeeseen saavuttuaan havaitsee hedelmätiskillä kotipitäjänsä hautaurakoisijan, hänet hän tuntee vain ulkonäöltä.             
  Nainen ei kuulu vakinaisiin kirkossa kävijöihin, eikä sen takia ole kovin tuttu kirkon henkilökunnan kanssa.

Hautaurakoitsija on juuri valitsemassa hedelmätiskillä omenia pussiinsa. Hätä ei lue lakia, nainen ajattelee, ja kiertää tiskin takaa urakoitsijaa vastaan niin, että he ikäänkuin kohtaisivat vahingoissa. Urakoitsija kääntyy punnitsemaan pussiin laittamiaan omenia vaa`alle, joka on eri suunnassa, mistä nainen on tulossa. Nainen hämmentyy, mutta muuttaa vikkelästi suuntaa, saadakseen kohtaamisen tuntumaan sattumalta.

Hän tervehtii iloisesti urakoitsijaa, kyselee kuulumisia, kertoen samalla runsassanaisesti kömmähdyksestään junalipun kanssa. Hautaurakoitsija kuuntelee hajamielisesti naisen vuodatusta, mutta kohteliaana miehenä lopulta ymmärtää yskän ja ehdottaa kyytiä. Oltiinhan menossa samaan suuntaan. Nainen pyytelee anteeksi puheliaisuuttaan ja samalla kiittelee kovasti miestä ehdotuksesta.

    — Enhän minä sillä, mutta kun näin vahingoissa yhteen osuttiin, ja ehdotatte, niin miksipä ei... Jouduttaahan se jonkin verran kotiin pääsyä, kun seuraava juna tulee vasta kolmen tunnin kuluttua, nainen lepertelee. Urakoitsia saa hedelmänsä punnittua, ja kassalta selvittyään, lähtevät yhtämatkaa kohti parkkipaikalla odottavaa autoa. Matkaa kotipitäjään oli kymmeniä kilometrejä, puhetta riittää molemmilla, matka taittuu rattoisasti, ja mikä parasta, molemmat sattuvat olemaan leskiä...

Vieras kotonaan

Sipsuttelen keveissä kesähepenissä pienen matkalaukun kanssa koivukujaa, joka on jo lahoamispisteessä. Lahonneita oksantyviä, joihin on helppo kololinnun pesänsä kaivaa. Nappaan lehden riippakoivusta, laitan sen hampaideni väliin testatakseni, olinko varmasti suomessa ja kotikonnuillani. Maistuuko lehti vielä samalta kuin lapsena. Silloin se maistui vähän kitkerältä ja kieleen jäi limainen tunne. Sylkäisen murskaantuneen lehdenjämän polun varteen, ja jatkan matkaani kohti kauempana häämöttävää uudisrakennusta.

Kevyt matkalaukku kulkee mukavasti vasemmassa kädessäni. Se on vahvaa nahkaa, suorakaiteen muotoinen ja kiiltävillä lukoilla varustettu. Vahvasta kantorivasta on helppo pitää kiinni ja se pysyy tukevasti kädessä. Mukana ei ole ylimääräistä painolastia, onhan kesä ja vaatetuskin sen mukaan kevyttä ja ilmavaa.

Päälleni laitoin punakukkaisen vaalean, puolikello mekon. Vyötäröä korostaa valkoinen kapea vyö, ja leppäkerttua esittävä rintasolki kiikkuu vasemman rintani yläpuolella. Hihat mekossa ovat lyhyet ja väljät. Se antaa hieman tyttömäisen ilmeen ja nuorihan vielä olenkin, vasta nelikymppinen, parhaassa iässä. Naurahdan ajatuksilleni

Astelen kujaa ja panen merkille ympäristön, joka on muuttunut sitten lapsuuden muistoista. Ennen oikealla puolella olivat rehevät heinäpellot, nyt paikalla kasvaa pajukkoa. Sieltä kuuluu lintujen monisointuinen sirkutus, reviirien puolustus käy kiihkeänä. Onhan kesä vielä aluillaan, ja linnuilla poikaset ruokittavana.

Vaalea, hartioille ylettyvä tukkani pursuaa leveälierisen hatun alta. Hattu on punottu niinestä ja siinä on punaiset nauhat. Ne ilakoivat kilpaa hiusteni kanssa, tuulen yrittäessä kiskoa hattua, jota joudun välillä korjailemaan oikeaan asentoonsa. Matalat kangaskengät antavat tilaa kulkea vapaasti ruohottuneella tiepohjalla.

Katseeni hakee koko ajan uusia kohteita ja suora, mummolta peritty nenäni nuuskuttaa pihan tuoksuja, vetäen tuttuja hajuja keuhkojen syvimpiin sopukoihin asti.

Saavun talon pihalle, katson uutta, vastarakennettua taloa ja vertaan sen ulkomuotoa vanhaan, joka kyyhöttää pienen matkan päässä. Synnyin neljäkymmentä vuotta sitten vanhassa talossa, sen ainoassa kamarissa.

Uudisrakennuksen oli rakentanut talon uusi omistaja. Maanviljelystä talossa ei enää harrastettu. Luultavasti perhe kävi töissä asunnon ulkopuolella, ja sen takia kujan molemmin puolin olevat pellot olivat joutaneet lintujen pesäpaikoiksi. Annan lapsuuteni muistikuvien kiitää silmieni ohi. Vanhaa mökkiä lukuun ottamatta näytti, ettei paljon entistä oltu jätetty pihapiiriin. Sentään pahasti kallellaan oleva maakellari oli vielä metsän reunassa paikallaan. Sen katossa aikanaan olleet päreet aika oli syönyt. Jokunen laudanpätkä oli nakattu suurimpien reikien suojaksi. Kaivo ruostuneine pumppuineen kyyhötti vielä kankaan laidassa olevan kaivon kannen keskellä. Vanhat rakennelmat näyttivät häpeävän olemassaoloaan uuden komean tiilitalon liepeillä. Vastakkainasettelu oli ristiriidassa keskenään ja tarkoitus lieneekin purkaa ja hävittää vanhat pois, mutta siihen ei aika ollut vielä riittänyt. Talo oli tyhjä, väki lienee ollut töissä, tai lomalla jossain päin maata.
Istuin pihakeinuun miettien, kuinka vierasmaalaiseksi itseni tunsin, omalla synnyinseudullani
Ollessani kymmenenvuoden ikäinen vanhempani muuttivat työn perässä Norjan kalatehtaille. Aikuistuttuani menin naimisiin norjalaisen miehen kanssa ja asun nykyään Oslossa. Työskentelen yhdessä suurista ICA:n kauppaketjun myymälöistä myymäläpäällikkönä.
Eläkkeelle jäätyään isäni ja äitini muuttivat takaisin suomeen, ja tultuani tapaamaan vanhempiani, halusin käydä katsomassa entisiä synnyinseutujani. Tässä minä nyt istun, tutun, mutta tuntemattoman talon pihakeinussa. Outona, vieraana, tänne kuulumattomana, napanuorani tänne houkuttelemana, ja yritän loihtia lapsuuden muistoja mieleeni.

Nousen keinusta, otan matkalaukun vasempaan käteeni, katson kerran taakseni ja hyvästelen yhden aikajakson elämästäni.