Kokeiluja

 Tein muutamia kokeiluja eri ohjelmilla. Tämä on tehty Gimpillä.

Tässä on Paintin tulos

Ja tässä Sumo Paintin aikaansaannos.

Hyvää viikonloppua kaikille lukijoilleni :-)

Siinä se on!

Siinä se nyt on! Ensimmäinen Pirkkohiltan muna. Sitä kesti odottaa kaksi viikkoa, vaikka kanan piti olla muniva. Tämän väri on aikalailla aito.

Tässä sama muna vähän pintarakennetta terävöitetty. Eli, kun luupilla katsoo, niin munan pinta on todellakin pilkkunen. Se on kaunis :-)

Yhdestä munasta ei vielä taideta kovin suurta keitosta saada, se on aika pieni hybridin munaan verrattuna.

Tarkoitus ei olekaan saada suuria- ja paljon, vaan iloisia yllätyksiä silloin tällöin.

Niin sydäntä lämmittää nähdä oman kanan oma muna :-)

Sain Perhottarelta munakupit tuliaisista, käyttöönhän ne joutuu väkisinkin tällä menolla ;-D

Voi tätä ihmettä

Tuu Aina äkkiä katsomaan, mitä minä löysin!! Ainaaa, pian nyt tänne, haluan näyttää sinulle jotain ihmeellistä.
— Mitä sinä täällä höyryät ja mitä olet löytänyt?
— Muistatko, kun sinä kylvit monta viikkoa sitten paprikansiemeniä tähän ruukkuun ja vielä parin viikon kuluttua lisää, kun entiset eivät itäneet.
— Muistanhan minä, kuinka niin?
— Sanoit etteivät siemenet idä, ne ovat vanhoja ja menettäneet kasvumahdollisuutensa. Koulit viikko sitten ylimääräisen chintaimen siihen samaan purkkiin .
Nyt täällä on paprikan alkuja ja chili samassa purkissa ja tämä minusta on maailman ihme. Monta kertaa pengottu multa, mutta kuukausi sitten laitetut siemenet itivät :-o
Poju pääsi runtelemaan chilintaimen, onneksi sen latvus säästyi ja niin se on sinnikkäästi kasvanut eteenpäin.
— Tiedätkö Hilta mitä? Taasen meidän on koulittava, nyt paprikat erilleen, että pääsevät tekemään omia juuristoja.
— Niin kai sitten, mutta sinä saat tehdä sen, minun hipiäni ei kestä saada multaa kynsieni alle :-D
— "¤¤#&/&%¤## Hiltan ryötti, aina touhukkaana neuvomassa...

Nakertelua

Meillä on sellainen työnjako, että iskä tekee isot työt ja minulle jää sitten vähän pienemmät ja näinollen minulle jäi kahvojen teko, hän teki uudet ovet autotalliin.

Sain taannoin enoltani vuolupuukon syntymäpäivälahjasta. Kerjäsin sitä vasta 70-vuotislahjaksi, mutta hänen rouva oli ollut sitä mieltä, että se on viisasta tehdä vähän aiemmin, jos vaikka silloin ei ole enää puukontekijää, eikä liioin vastaanottajaa.

Löysin soppelin palan koivupuuta ja ajattelin kokeilla tekeekö puukolla mitään? Vähän juureva, lehmän näköinen eläinhän sinne palikkaan oli kätkettynä.

Hyvä puukko, kun löysi sen :-) Koko puukkorustinki on enon käsialaa, se on hieno ja minulle erittäin arvokas.

Kihivas12/2012.

Kihivaksessa kysyttiin: Mitä kaikkea löytyykään pajusta?

No ainakin "pajunkissoja". Pajunkissat tuovat ensimmäisiä tuulahduksia keväästä, käärivät auringon talvihorroksestaan lämmittämään maankuorta. Lumi väistyy vähitellen ja mettiset heräilevät hakemaan ensimmäiset siitepölyannoksensa pajunkukista. Pajunkuoriteetä flunssaan ja kuumeeseen: 10 cm pajunkuorta, keitä muutama minuutti ja juo. Pääsiäis"noidat" tarvitsevat pajunkissoja virpomiseensa.

"Pajunkuori on hyvä lääke kansanparannuksessa: Sitä käytetään reuma- ja kuumetilojen lievitykseen, sen suuren salisyylipitoisuuden vuoksi. On myös antisepti, joka on hyödyksi mahan ja suoliston tulehduksiin. Teetä käytetään kurlaukseen, makuuhaavojen hoitoon, jalkahien poistamiseen, jalkojen kylpyveteen jne.. Pajunkissoja käytetään Ranskassa afrodisiakumina, liian kuumien lemmentunteiden jäähdyttämiseen. Pajunkissatee vaikuttaa rauhoittavasti ja sitä on käytetty sotakauhuun sekä mahan liikahappoisuuden hoidossa "( Lähde: Aromaterapia)

Amia hävettää

Ami on pihavahti, mutta sillä on pieni ongelma. Harakat ja varikset teutaroivat mielinmäärin sen ympärillä välittämättä vähääkään koiran läsnäolosta.

Kun katsoin ikkunasta pihanäytelmää, Amia alkoi hävettämään niin paljon, että laittoi silmät kiinni ja kääntyi linnuista poispäin. Luuli varmaan minun luulevan, ettei hän tiedä lintujen olevan paikalla, eikä näin menettäisi hyvän vahdin mainettaan ;-DD

Leijonan ja Kalan kevät

Nyt kun on ristiäiset pidetty ja makeat syöty, voi välillä viihtyä sadun maailmassa. Kurkata miten Leijonan ja kalan talvi on huvennut. Kevättä sielläkin odotellaan.

Yhä lisääntyvä valo pyyhkii lumen ohueksi jään päältä muuttaen sen kirkkaaksi vedeksi. Aurinko siivilöityy jään alla valoksi ja herättelee kalan unisesta talvesta odottamaan kirkkaita kesäpäiviä, veden lämpiämistä ja Leijona-ystävänsä vierailuja.
Talvi on ollut pitkä, eikä jään alle ole juuri valoa päässyt. Kala on torkkunut puoliunessa, muistellut mennyttä kesää, luonut suunnitelmia tulevaisuutta varten.
Odotellut uutta kevättä, uutta tulvaa, mikä puhdistaisi limoittuneen kiven ja toisi uutta happea talven seisoneelle vedelle.

Leijonakin on ollut hiljaisempana, touhuillut enemmän sisäpesässään ja luonut uusia suunnitelmia kesän varalle.
Sen energia voimistuu valon kanssa yhtäjalkaa, saaden aikaan uutteraa luomista, rakentamista ja suunniteltujen suunnitelmien toteuttamista.

Leijona katsoo ikkunasta jälleen -monennennenko kerran, joko lumipeite olisi niin paljon laskenut, että voisi vaikka kahlata lammelle  katsomaan, olisiko siellä pilkkijöitä käynyt. Silloin sillä olisi mahdollisuus tehdyn avannon kautta tervehtiä kalaa, jos tämä olisi pilkkikoukulta säästynyt.

Sen halu lähteä ulos virkistäytymään on kihelmöivän voimakas ja niinpä se varaa lasipurkin kainaloonsa ja lähtee lammelle.
Lunta on vielä kahlata asti, mutta sinnikkäästi eteenpäin mennessään se näkee kukkaniityt, korkeat pajukot, mahtavat männyt, pilvilampaiden tanssin puidenlatvojen yläpuolella.
Mielikuvia luodessaan se ei edes huomaa astuvansa sulaan virtaavaan ojaan, mikä ei juuri erotu hangen keskeltä.

Lasipurkki lentää kauas lumelle ja hätääntyneenä räpiköiden Leijona yrittää päästä turvalliselle maaperälle. Auringonkilo häikäisee sen silmät ja jalat menevät tunnottomiksi, eikä niitää voi liikuttaa.
Leijonaa pelottaa ajatus: Ellen tästä selviä, ellei kukaan auta, jään tänne ikuisiksi ajoiksi.
Jostain tulee outo kulkija, hän näkee Leijonan hädän ja auttaa tämän pääsemään pois ahdingosta, kantaa voipuneen eläimen lämpimään, hieroo jalkoihin tunnon ja hoitaa sen jälleen terveeksi.
Leijona kiittää pelastajaansa, joka lähtee jatkamaan matkaansa toivottaen Leijonan tulevaisuudelle paljon terveitä hyviä päiviä.
Kala kuulee Leijonan seikkailusta ja haluaa auttaa ainakin ajatuksissaan sen parantumista.

Leijonan mieli palaa edelleen lammelle, mutta nyt se on varuillaan, eikä lunta enää ole kovin paljoa.
Maakin  kurkistelee hangen alta heilutellen kuihtuneita heinätupsujaan tuulessa tervehdykseksi ohikulkijalle.
Leijona näkee jo kaukaa, että lammella on ollut pilkkimiehiä. Reikiä on vaikka kuinka paljon ja niistä on hyvä kutsua kalaa paikalle.

Kala kuulee tutut askeleet jään läpi ja kiiruhtaa katsomaan onko Leijona todellakin tullut lammelle häntä tapaamaan.
Hei keveri täällä minä olen, kala loiskauttaa vettä yhden uveavannon suulla, minkä sulamisveden ja auringon yhteistyö on saanut laajenemaan isoksi avannoksi.
Jälleen näkenminen on iloinen kaverusten kesken ja puheen purputus kuuluu vielä pitkälle hämärtyvässä illassa. On niin paljon kerrottavaa, mitä kaikkea on pitkän pimeän talven aikana  tehty ja koettu.

Nimet

Uneen kuulen kukonlaulun

mitä, mistä hämmästelen

Uuden kuulen kukonlaulun

kanasiaan herättelee

Sankari kanalan komistus 

toitottelee ympärilleen

Alhonkanta puhdas olen

arvon lienen ansainnut

kanalauman Sankarina.

Tipsu hieman ujohko

hopeahöyhenet päälleen sai

Kooltaan kuitenkin komea

katraan suurin isosisko

Kiltti pehkun kuoputtaja

Alholainen aivan tyynni

kaalinpäätä kalkuttelee

mieluusti jyväset nokkii

Pikku vielä pieni kana

Alholainen puhdas kyllä

Kasvan tästä kanaseksi

munia sulle pyöräyttelen

Ehkä arka luonnostani

pienin koko joukostakin

mutta siitä sinnittelen

kasvan kaiketi kanaksi

Lemmityn katse jossain on aina

haaveillen rotunsa puhtaana kantaa

Värit pukuunsa harkiten hankkinut

vapaana kanana olostaan nauttii

Alhona tietty niinkuin on muutkin

Orrelle nousee ilta kun ehtii

aamulla herää ja sulkansa sukii

Pirkkohilta pystypäinen

töyhtötukka touhuntyttö

Partasilkki sekaan sortui

siitä komeen hatun sai

Alho olen alkujani

kukko kuitenkin ryökäle

toisen rodun edustaja

äitini munat siitti.

Alhon kanta: Kanojen nimet viittaavat kantojen löytöpaikkaan.

Meillä on Maatiainen Alhon kanta.

Luova lauantai 105 Juhla

Aina, tehtäisiinkö mielikuvamatka luontoon, kun tätä lunta on jo katseltu monta kuukautta?

—Olen vähän samaa ajtellut, kaihertaa jo kevään odotus sisuksiani. Mennään illanhämyssä nuotiolle, paistetaan makkaraa ja juodaan hyvät kahvit. Olisiko sinulla hyvää juhlimisen aihetta?

—Odotas kun mietin. Synttärit on vietetty, nimipäiviä ei ole vielä aikoihin, häitä ei ole tiedossa... hmmm.

AINA nyt keksin! Luova lauantai muutti tänne bloggereihin, siinä on kyllin aihetta juhlalle.

—Kamat sitten vain kassiin ja menoksi!

Hilta, joko herkkusi alkaa olla kypsä?

— Vaikuttaisi olevan mm nam mussun mussun....

Kihivas11/2012

Täällä me ollaan..

Kukko otti heti omistajan elkeet käyttöön ja kerää nuorikot taakseen, ettei niille tapahdu mitään pahaa.

 Tässä itse isäntä poseeraa, vielä keskenkasvuinen, mutta jo oikein komea ilmestys.

Tämä on aikuinen Alhon ja silkkikanan risteytys, pitäisi munia jo, mutta yhtään munaa en ole nähnyt. Tästä tuli Hiltan kaima. Lastenlapset tulevat tänään antamaan nimet  -poika kukolle ja tytöt kanoille.  Kokeilin eilen kuvata koko laumaa yhdessä, mutta aina joku oli niin nopea liikkeissään, ettei yksikään kuva täysin onnistunut

Nyt se on totta!

No nyt se on tapahtunut!!!

—Et usko Aina kun tämä on jännää..

—Mikä siellä nyt niin jännä voi olla?

—Meillä on vihdoinkin omia kanoja! Päivän puhelinkierroksen jälkeen, ne löytyivät suhteellisen läheltä. Kolme nuorikkoa, yksi vuoden ikäinen ja vielä vähän keskenkasvuinen kukko. Viidettä kanaa ei ollut myytävien listalla, joten neljään tyydytään.

Sain vihjeen Tuulennolta ja siitä se kierros alkoi. Viides kananomistaja osui oikeaan :-DD

—Saako niitä nyt aivan noinvain pitää? Tarvitsevatko ne jonkinlaisen luvan?

— Tarvitsevat ne. Eilen soitin valvontaeläinlääkärille ja tänään tehdään rekisteröinti ja meistä Aina tulee oikeita kanafarmarieta :-DD

...jatkuu seuraavassa numerossa :-)

Vaellus

Valkoisen ruusun lailla ihmisen mieli on puhdas.
Kuljetuaan pitkää vaellustaan kukka tahriintuu, uppoaa mustaan suohon, laskee siemenensä maahan,  juurtuu, kasvaa pensaaksi.
Sen elämä on auringon valoa, kuun kuumotusta, tuulien tuiverrusta, kunnes tulee lempeä sade ja pelastaa.
Niin on ihminenkin kiertokulkunsa vanki.

Hilta testaa

-HILTA älä häiritse kanan munimista!

-En häiritsekään, etkö sinä näe, ettei tämä edes ole oikea kana vielä.

Minun  piti vain kokeilla, kuinka kana suhtautuu laittamiini pitsiverhoihin.

-Höpsöhän sinä  Hilta olet, eihän kanalassa- ja varsinkaan pesänsuulla ole pitsiverhoja. Eivät kanat niiden päälle  mitään ymmärrä.

-Ei ne pitsiverhoille ymmärräkään, mutta ne tietävät olevansa turvassa pesässään, kun niillä on siellä hämärää. verho on valonvähentäjä ja  sen takia se voi olla pitsiäkin :-)

-Mistä sinä tuollaisia olet saanut päähäsi?

-Luen kanakirjaa, se on hyvä. Siellä on kaikki kanaa ja kanalaa koskevat tiedot.

-Annan jälleen kerran periksi näille sinun höpsötyksillesi, vaikka vähän hymyilenkin sisäänpäin :-)

(Kanala on valmis, mutta kanoja ei noinvain saakaan täältä päin. Kasvattamot ovat etelässä.

Jos joku Oulunlääniläinen lukee tämän ja tietää paikan, mistä saisi ostaa 4-5 kpl. maatiaiskananuorikoita ja kukon, olisin tiedosta kiitollinen.)

Kihivas 10/2012. Uniset purot

Edelleen Sumoharjoitus

Tarinan kansi

Kissakin halusi mukaan :-)

Kissojen arkea

Kissoillekin on talviaikaan vähemmän virikkeitä, kuin kesällä. Ollaan paljon sisällä pakkasta paossa ja tekemistä pitää keksiä.
Poju on ahkera urheilun ystävä. Tässä katsotaan ampumahiihtoa. Poju on vain varannut parhaan katselupaikan.

Kun hiihdot on hiihdetty, voi vaikka Nannin kanssa kokeilla, kumpi on kunkku talossa.. noin leikisti vain ja saahan siinä liikuntaa, kun vedetään talossa peräperää laidasta laitaan.

Viimein koittaa aurinkoisiakin päiviä muutama, aidalta lumet putoaa ja saadaan nauttia auringon lämmöstä. Tipi ja Poju ovat sen ainakin huomanneet. Aaahhh, mitä kissan elämää..

Kokeilu

Tulepas Aina katsomaan, olen tehnyt ensimmäisen kokeiluni SumoPaintilla. Sain vihjeen, että se olisi aivan mukava piirustus- ja maalaus ohjelma. Pakkohan minun oli mennä kokeilemaan ja tämä sopisi käyttööni aivan hyvin. Jälki on maalauksellista. Toki tämä ei ole ainoa tekniikka, mutta minulle soppeli.
- Onko sinun Hilta päästävä joka kuvaan mukaan, eikö se riitä, että kerrot sanottavasi kuvan ulkopuolelta?
No joo ehkä, mutta tuossa nyt sattui olemaan juuri minunkokoiseni tila :-D

Orsitesti

HILTA!! Mitä sinä taasen olet keksinyt ja mitä sinä siellä orrella teet?
-Minua vähän pelottaa. Iskä antoi minun tehtäväkseni hakea metsästä orsipuu. Hän myöskin ohjeisti minua valitsemaan sellaisen orren, että se kestää painoa, kun kaikki kanat ja kukko nousevat yöpuulle. Orren vahvuus saisi kuitenkin olla korkeintaan viisi senttiä halkaisijaltaan ja vähän tasainen yläosaltaan, että siinä olisi kanan hyvä ja rento olla. Valitsin pihlajaa, se on hyvä ja kestävä puu.
-No sen minäkin tiedän, mutta mitä SINÄ siellä teet, kysyin sitä?
-Minä testaan kestääkö tämä. Jos tämä kestää minun painoni, niin kyllä se kanat kestää ja kuten näet kestää, vaikka vähän minua huimaa täällä..
-Kenenkähän muun päähän olisi pälkähtänyt nousta kanaorrelle?, ei minun ainakaan :-o

Testamentti 6

0sa6.
Hänen oleskelujaksonsa päättyi muutaman kuukauden kuluttua ja hän muutti takaisin kotimaahansa.
Jäin jatkamaan työtäni ja iltasella unelmoin satuprinssistäni, jolle olin antanut kaiken itsestäni.
Muutaman kuukauden kuluttua huomasin olevani raskaana! Se oli shokki, mitä en ensin meinannut tajuta millään muotoa.
Tiesin kuitenkin, ettei minulla ollut varaa jättää työpaikkaani, kotiin en halunnut mennä lehtolapsen kanssa, abortti ei edes käynyt mielessäni ja vielä vähemmän halusin miehen sitoa lapsen takia itseeni.
Illat pohdin eri vaihtoehtoja, kuinka tilanteesta selviäisin.
Lasta en mielestäni itsekään voinut pitää, silloin ei ollut päiväkoteja ja vähän erakkoluonteellani en ollut hanakasti kerännyt ystäviäkään ympärilleni.
Mielestäni olin umpikujassa, mutta yksi asia kuitenkin hiipi vähitellen mieleeni. Mietin sitä ankarasti monilta eri kanteilta ja lopulta päätin kokeilla kepillä jäätä.

Kirjoitin sisarelleni ja kerroin tilanteen mahdollisimman selkeästi. Pyysin häntä harkitsemaan asiaa tarkasti ja neuvottelemaan miehensä kanssa: Olisivatko he valmiita edes harkitsemaan tulevan lapseni adoptointia.
Kului aikaa, kävin kuitenkin lääkärintarkastuksessa ja sain hyviä neuvoja, kuinka menetellä, jos ongelmia ilmaantuisi.
Raskaus eteni hyvää vauhtia, peitin olemukseni väljempiin vaatteisiin, ettei sitä huomattaisi- ainakaan tässä vaiheessa ja onnistuinkin aika hyvin.

Sain suomesta kirjeen, minkä tunnistin sisareni lähettämäksi. He olivat lakimiehen kanssa keskustelleet asiasta ja päätyneet vastata myöntävästi adoptioon, jos olisin vielä halukas luopumaan lapsestani.
He edellyttivät kuitenkin, etten koskaan antaisi lapsen tietää olevani hänen oikea äitinsä.
Olin toisaalta iloinen tiedosta, toisaalta äiti nosti minussa päätään, enkä heti osannut päättää, halusinko luopua äitiydestäni.
Asia pyöri mielessäni jokaisena vapaana hetkenä, punnitsin eri vaihtoehtoja edestakaisin. Sen ajan työnantajat olivat suvaitsemattomampia kuin nykyisin ja niin viimein tein ratkaisuni sisareni hyväksi.
Tiesin ainakin missä lapseni on ja tiesin, että hän saa sille kuuluvan rakkauden ja huolenpidon osakseen.
Oli vielä yksi muukin asia, mikä painoi vaakakupissa: Saisin seurata lapseni kehitystä, vaikkakin vain sivusta, mutta parempi mielestäni niin, kuin hän olisi sijoitettu minulle tuntemattomille vanhemmille.

Lapsen syntymän jälkeen sisareni hoiti kaikki lasta koskevat asiakirjat kuntoon ja poika siirtyi virallisesti sisareni perheeseen.
Muutaman vuoden kuluttua muutin takaisin suomeen, sain työpaikan nykyisestä firmasta, jossa tälläkin hetkellä työskentelen.
Olen saanut seurata elämänvaiheitasi läheltä. Kävit luonani sisareni kanssa muutamia kertoja, mutta sitten muutitte työn perässä kauas kaupunkiin, eikä tapaamisemme ollut enää mahdollista.
Seurasin kuitenkin elämääsi ja autoin sisartani rahallisesti, joka oli tarkoitettu koulutuksesi tukemiseen.
Olin mukana valmistujais-tilaisuuksissasi. Tunsin, kuinka kyyneleet polttivat luomiani painaessasi valkolakin päähäsi. Silloin lausuin ensimmäisen kerra ääneen: Minun poikani.
Mutta tämä kaikki oli painettava pois sydämestäni, samoin kuin isäsi kuva aikanaan, jolle rakkauteni ja uskollisuuteni vannoin.
Vannoin sen niin todesti, etten löytänyt myöhemmässäkään vaiheessa kumppania rinnalleni.

Haluaisin sinun vielä tietävän yhden asian. Toinnuttuasi ensi shokista vanhempiasi koskevassa asiassa, mielesi sopukoissa alkaa itää kysymyksiä- ja yksi niistä lienee. Kuka on isäni, elääkö hän vielä, mistä voisin etsiä häntä ja niin edelleen.
Toivon hänen elävän edellen tämän kirjeen luettuasi ja hänen samalla saada tietää omistavansa lapsen, jota hänkään ei naimattomana ole kenenkään kanssa hankkinut.

Vaikka tiemme ovat kohdanneet suomeen tuloni jälkeen monet kerrat, yhteistä tietä meille ei oltu tarkoitettu. Johtuiko se sitten kummankin arkuudesta tehdä aloitetta, vai, oliko kohtalo päättänyt elävän meidän yksikseen rangaistuksena aikoinaan tekemäni ratkaisun takia. Sitä en tiedä.

Pyysin isäsi Ilmari Hipakan myöhemmin hoitamaan testamenttiasiat ja luovuttamaan tämän kirjeen aikanaan sinulle, jos hän vielä elossa silloin on.
Haluan vielä tähdentää, että myöskin hän saisi tietää kirjeen sisällön ja saat päättää, haluatko pitää isäsi kanssa yhteyttä kaiken tietämäsi jälkeen.
Rakkain terveisin äitisi Maria Valo.

Kiitos kaverit kun jaksoitte lukea :-)

Testamentti 5

osa5.
Säpsähdän ovikellon soittoon, minkä kuulen vaimeana kilahduksena ovien läpi.
Kuka kumma tietää minun olevan täällä ja mitä asiaa hänellä voi minulle olla. Enhän tunne täällä ketään.
Kaipa hän on joku naapuri, joka uteliaisuuttaan on tullut katsomaan, kenen auto Neidin pihalla on ja viipyy näinkin pitkään siellä.

Avaan oven ja katson suoraan vanhan miehen eloisiin silmiin. Hän ojentaa kätensä ja sanoo: Ilmari Hitunen, asianajaja ja testamenttinne hoitaja.
Kuulin, että täällä on vieras auto ja ajattelin juuri teidän olevan tutustumassa tulevaan taloonne.
Olettehan Sakari Antinen? Olen, olenhan minä… Sakari Antinen, saan änkytettyä vastaukseni.
Anteeksi kun näin tunkeilen, mutta ajattelin, ettei teidän tarvitse tulla luokseni vielä tässä vaiheessa, sillä viralliset paperit ja muut asiat voidaan selvitellä sitten myöhemminkin.
Halusin vain tuoda teille osoitetun kirjeen, minkä Neiti on tallentanut tallelokeroon jo kauan sitten ja hän pyysi toimittamaan kirjeen kuolemansa jälkeen kuoressa olevan nimen omistajalle, eli teille, herra Sakari Antiselle.

Otin vastaan lakimiehen minulle ojentaman kirjeen, se oli päällepäin hyvin vaatimattoman näköinen, tavalliseen ruskeaan kirjekuoreen suljettu.
Pyysin lakimiestä istumaan, ellei hänellä ollut muita kiireitä. Kirje saattaisi sisältää tietoja, joihin lakimiehellä olisi antaa neuvoja tai vastauksia.
Mies istui vapaalle tuolille luvaten auttaa, jos sisällöstä löytyisi tietoa, minkä hän voisi selventää.
Avasin kuoren, nostin muutaman arkin kirjoitettua paperia käteeni. Kirje oli kirjoitettu selkeällä käsialalla viralliselle paperille.

Kirje alkoi: Ihmettelet varmasti, miksi kirjoitan sinulle ja ehkä vieläkin enemmän, miksi testamenttini on tehty juuri sinun nimiisi.
Ehkä minun on viisasta kertoa vähän taustoja, niin ymmärrät paremmin syyt toimintaani.
Talo, missä asun, on ollut sukuni hallussa toistasataa vuotta, maat on aikoinaan myyty ja jäljellä on tontti rakennuksineen. Nykyinen talo on rakennettu 1900- luvun alkupuolella hirrestä ja vuorattu laudoituksella myöhemmin uudestaan.
Sukumme on kuihtunut likipitäen kokonaan, olemme sisareni kanssa lähes viimeiset jäsenet sukutaulussamme.
Sisareni meni aikoinaan naimisiin, mutta heille ei syntynyt omia lapsia, joten suvun jatkumisen kannalta sukuhaaramme oli tuhoon tuomittu.

Minä sain käydä koulua niin pitkälle kuin itse halusin. Työharjoitteluni suoritin englannissa, samalla sain hiottua kielitaitoani mahdollisia tulevia työpaikkojani ajatellen. Sain ensimmäisen työpaikkani samasta maasta, missä toimin ensin harjoittelijana ja myöhemmin kirjanpitäjänä muutaman vuoden ajan.

Siellä tutustuin nuoreen suomalaismieheen, hänkin oli kielitaitoaan terästämässä. Koska olimme molemmat suomalaisia ja ainoat sillä seudulla, liikuimme paljon yhdessä, näin karkottaen aina sisimpäämme hiipivää koti-ikävää.
Ja arvannet varmasti, kuinka siinä lopulta kävi.
Rakastuin lopulta korviani myöten tähän kirkassilmäiseen veijariin.
Hänen tunteistaan en ollut aivan perillä, vaikka hänkin vannoi rakkautta ja uskollisuutta korvaani.

Testamentti 4

osa4.
Astuin sisälle taloon, siellä oli edelleen koleantuntuinen ilma, mutta sehän johtui vuodenajasta, eikä taloa oltu lämmitetty, ties milloin viimeksi..
Avasin pari ikkunaa, että ilma edes hieman sisällä vaihtuisi ja talo saisi raikkaamman tuoksun.
Kiersin huoneet löytääkseni jostain paikan, missä Neiti oli säilyttänyt taloa- ja ehkä itseäänkin koskevia tietoja.
Kamarissa oli raskastekoinen iso kirjoituspöytä, sen päällä oli joitain papereita ja vihkosia. Laatikostot olivat tupaten täynnä erilaisa papereita, matkakertomuksia, karttoja, valokuvia ja mitä kaikkea siellä olikaan.

Selailin valokuvia saadakseni niistä jotain vihiä Neidin elämästä, mutta ne eivät kertoneet kovinkaan paljoa muusta kuin matkoista, joita Neiti oli varmaankin harrastanut, koska kuvissa oli monia ulkomailta otettuja otoksia - hän niissä monissa mukana.
Eräs kuva pisti silmääni erityisesti. Siinä Neiti istui rannalla nuoren miehen kanssa -tai ainakin oletin naisen olevan Neiti - he näyttivät viihtyvän yhdessä ja heidän katseissaan oli jotain tavallista enemmän.
Siitä päättelin, ettei Neiti ollut kovin vastahankainen miesten suhteen, vaikka ei avioon koskaan ollut mennytkään.
No, näitä rantaromanssejahan oli lähes jokaisella matkansa varrella, ajattelin vähän ironisestikin.
Sain myöskin selville Neidin olleen suuressa firmassa johtajan oikeana kätenä ja sekin selitti mahdollisuudet liikkua ulkomailla jo työnsäkin puolesta.

Siinä selaillessani Neidin papereita mieleeni tuli oman elämäni kulku. Olin syntynyt ja kasvanut vanhempieni ainoana lapsena, saanut tasapainoisen hyvän lapsuuden, menestyin koulussa kohtalaisen hyvin, sain opiskella haluamaani alaa. Sain korkeakoulu-tutkinnon suoritettua ja lopulta valmistuin rakennusinsinööriksi, missä virassa edelleenkin olen.
Äitini menehtyi liikenneonnettomuudessa muutama vuosi sitten, isä jo aijemmin vaikeaan sairauteen.
Perhettä minullakaan ei ole, joten elämäni on kohtalaisen tasaista, ehkä urautunuttakin.
Onhan minulla toki harrastukseni ja kaverini, joten erakoksi minua ei voitane tituleerata. Matkustan jonkin verran, käyn lomillani ulkomailla ja olen kiinnostunut argeologiasta.

Testamentti 3

Testamentti osa3.
Olin saanut työpaikaltani pekkasvapaata perjantaipäivän ja päätin käyttää sen vierailemalla Neidin talossa, tutustuen samalla tarkemmin saamaani paikkaan.
Ajelin ajatuksissani ulos kaupungista maaseudun rauhallisen liikenteen mukaan. Ihailin rinnepeltoja ja niiden välissä kasvavia metsäpuskia. Siellä täällä kiemurteli jokia, pieniä järviä ja luonnon muovaamia ojia. Viljelijöiden talot olivat sijoitettu yleensä kumpuilevan maaston korkeimmille kohdille, mistä ne näyttivät hallitsevan ympäristön maisemaa. Se kaikki antoi maisemalle sille kuuluvan moninaisen ilmeen.

Muutaman tunnin ajomatkan päätteeksi käännyin vanhojen koivujen renustamalle kujalle, mikä vei minut villiintyneeseen pihaan.
Autosta noustuani tuuli pyyhkäisi kylmäntuntuisesti niskavillojani, nostin takkini kauluksen pystyyn ja lähdin kiertelemään pihaa, luodakseni yleiskuvan näkemästäni.
Heinä oli leikattu joskus kesällä, se oli kahlata-asti pitkää, onneksi olin varannut saappaat jalkaani, joten minun ei tarvinnut varoa askeleitani.
Tontilla oli asuinrakennuksen lisäksi ulkorakennus, missä sijaitsi autokatos, varasto ja ehkä jonkinlainen työskentelytila.
Katoksessa oli keskihintainen henkilöauto, ei kovin vanhakaan. Olisin tutustunut siihen lähemmin, koska autot yleensäkin kiinnostivat minua, mutta ovet olivat lukitut.

Jatkoin matkaani. Tontilla oli muutama vanha omenapuu, joitakin marjapensaita, syysväreissään loistavat pihlajat ja vaahterat. Oikeastaan aika yksinkertainen ja hyvällä silmällä rakennettu piha - vain hoitamatta jäänyt.
Ajattelin kävellessäni kohti talon pääsisäänkäyntiä: Pihasta saisi mukavanviihtyisän pienellä vaivalla, ehkä keinu ja perkoila antaisivat sille viihtyisyyttä ja täydentäisivät kahta niin hallitsevaa rakennusta, pehmentäen pihan yleis-ilmettä.

Talo itsessään oli rakennettu ehkä vuosisadan alkupuoliskolla, verannan ikkunanpielet olivat tehty koristeleikkauksin, samoin kuin kaikki muutkin ikkuna- ja ovipuitteet. Talon harjapäätyihin oli - luultavasti sorvattu - kauniit pystupolpat, mitkä olivat kiinnitetty sorvattuun poikkitolppaan. Näin oli saatu harjan yläosaan kaunis, rakennusta keventävä vastapaino harjan jyrkälle muodolle.

Testamentti 2

osa2. Neiti oli ollut kohtuullisen varakas, hän jätti jälkeensä omalla isolla tontilla sijaitsevan omakotitalon, sekä mittavalta tuntuvan rahasumman pankkitilille. Osa rahoista oli sijoitettu rahastoihin, joista en vielä ymmärtänyt mitään. Minulta menisi paljon aikaa kaiken selvittämiseen.

Lukiessani testamenttia, ties monennenko kerran, puhelimeni pirahti soimaan, ajattelin, että soikoon, mitä minä siihen vastaamaan, numerokin aivan outo - lehtikauppias kumminkin.
Mutta sinnikäs soittaja oli päättänyt saada minut avaamaan kännykkäni…

Antinen, vastasin hajamielisesti soittajalle. Toisessa päässä oli hetken hiljaista, siitä tiesin, ettei soittaja suinkaan ollut lehtimyyjä, sillä hehän aloittavat rimpsunsa niin nopeasti, ettei alkua tahdo edes keritä tajuta kunnolla.
Viimein puhelimesta kysyttiin. Onkohan Sakari Antinen puhelimessa.
Hämmennyin kysymystä!
Mistä tämä outo ääni tiesi nimeni?
Sanoin olevani kyseinen henkilö.

Teillehän luovutettiin vastikään testamentti, jossa olitte ainoa perijä, soittaja kysyi - kuin olisi ollut asioista kovinkin perillä.
Hämmennyin entistä enemmän, mutta myönsin vähän vastentahtoisesti asian olevan juuri näin.

Olen Ilmari Hitunen, Maria Valon asianajaja ja ajattelin soitella vain ilmoittaakseni, että olen käytettävissä, jos tunnette tarvetta kysyä neuvoja omaisuuttanne koskevissa asioissa.
Kiitin kohteliaasti ehdotuksesta ja lupasin ottaa tarvittaessa yhteyttä kyseiseen asianajajaan.
Suljettuani puhelimen istuin kädet otsalla miettien, miten tästä eteenpäin, miten lähtisin asiaa purkamaan.
Miksi Neiti halusi antaa mittavan omaisuutensa juuri minulle. Ymmärtäisin, jos olisin edes kaukainen sukulainen, mutta nyt, kun sitä en ollut.

Ei kai minun auttaisi muu, kuin lähteä ottamaan ensitöikseni selvää, mitä Neiti oli tehnyt työkseen, oliko hän asunut aina talossa, joka nyt oli minun. Oliko hänellä missään päin sukulaisia, tulisivatko he kyselemään osuuksiaan ja niin edespäin. Kysymyksiä oli niin paljon….

Testamentti 1

Innoituksen tämän tarinan kirjoittamiseen sain Usvan alulle laittamasta “tarina kulkee blogistaniassa” -tarinasta. Tarinan alku kiehtoi minua siinä määrin, että jatkoin sitä omalla tavallani ja kuten lukija huomaa, olen aivan eri raiteilla jo lähdössä kuin mihin “oikea” tarina kulkee.
Kirjoitin tämän ennen kuin toista tarinaa oli jälkeeni kirjoitettu.
--------
Testamentti osa1.
Seisoin hämmentyneenä ison huoneen lattialla katsellen ympärilläni olevia esineitä. Niiden pinnalla oli koskemattomat pälykerrokset, mikä kertoi paikan olleen jo kauan asumattomana.
Muistin käyneeni lapsuudessani joitakin kertoja talossa äitini kanssa, joka oli tietojeni mukaan Neidin lapsuuden tuttuja.

Samalla kun katselin ympärillleni löytääkseni sopivan istumapaikan, ihmettelin mielessäni: Miksi juuri minulle testamentti oli kirjoitettu? Olinhan ventovieras, enkä edes tuntenut kyseistä lahjoittajaa, puhumattakaan, että meillä olisi ollut jonkinlainen sukulaisuus-suhde olemassa.

Pyyhin hansikkaallani varovasti tuolille kertyneen pölyn, istuin arastellen sen toiselle reunalle ja annoin silmieni kiertää huonetta, hakien sieltä muistoja lapsuuden käynneistäni Neidin luona.
Muistamani käkikello vastakkaisella seinällä oli pysähtynyt viiden huiteisiin, juuri ennen käen kukuntaa.
Kahvipannu - sama - minkä muistin, oli edelleen hellanreunalla odottamassa käyttäjäänsä.
Sen emaloitu, oranssin ja punaisen hehkuva pinta oli saanut mustuneen helman, vietettyään niin monet kerrat upotettuna vähän liianisoon hellan reikään. Tuli ja savu olivat nuolleet pohjan mustaksi pinttymäksi, mutta se ei alentanut pannun arvoa
Ikkunaruudun nurkassa näin hämähäkinverkon asukkaineen, se oli kuivunut verkon keskelle pyöreäksi möykyksi, muistuttaen ajasta, jolloin huoneessa oli elämää ja sen myötä sillekin ruokaa saatavilla.

Siirsin katseeni kamarin oveen: Sen peilit olivat kauniisti uurretut ja messinkisen ovenrivan kiiltäväksi kulunut pinta saanut himmeän hohteen käyttämättömyytensä johdosta.
Muistin, kuinka olin sivellyt haltioituneena kahvan koristeellisia kuvioita. Silloin haaveilin joskus omistavani samanlaiset ovet ja kahvat, niiden arvokkaantuntuiset kaiverrukset ja tyylikkäät helat, mitkä koristivat avaimenpaikkaa.

Huoneessa oli asumattomuuden- vähän tunkkainen tuoksu ja koleankostea ilma sai vilunväreet kulkemaan ylitseni. Havahduin ajatuksistani tähän hetkeen ja kysymyksiä tunkeutui päähäni. Miksi minulle, omistinko todella nyt tämän kaiken, miten menettelen tästä eteenpäin, mitä tulevaisuus tämän kaiken kanssa minulle tulee merkitsemään…?

Annoin katseeni vielä kiertää huoneen poikki, nousin tuolilta ja astuin ulos, vielä koleaan syysilmaan.
Vanha uskollinen Fordini kuljetti minut keskikaupungilla sijaitsevan kerrostalon sisäpihalle, lukitsin auton ja nousin kolmannenkerroksen asuntooni. Laitoin kahvia tulemaan ja nappasin pöydällä olevasta kulhosta omenan alkupalakseni. Kahvia odotellessani istuin jällen kerran lukemaan saamaani testamenttia...

1.3.2012. Pesien avaus

Pyydän anteeksi kuvien huonoa laatua.
Tämä projekti alkoi juuri niin heikosti kuin se vain voi alkaa. Otin kuvat pikku kameralla ja kuinkas muuten, tuupahdin hankeen nokilleni ja kamera lunta täyteen. En saanut kuvia ulos, joten nämä ovat otetut toisella kameralla näyttötaululta.. Harnittaa enemmän kuin pikkuelukkaa. Eka kuvat, tärkeimmät ja vahinko sattui :-o

Tänään 1.3.2012 on sitten virallisesti avattu mehiläistarha. Lämpötila +4 astetta, pilvipouta, tyyni ilma.
Näin paksun lumihangen alla ne ovat viettäneet talvisydämen.
Oli aika jännittävää kun ei tiennyt, oliko siellä elämää vai ei, onneksi oli.
Kauhoin lumet pois ja avasin tervapaperit, kun jo ensimmäinen hyökkäsi vasten kasvoja, lensi vähän matkaa ja tuupertui hangelle.

Tietysti ykkösapulaiseni oli hommassa mukana ja heti nuuskimassa pesästä tulijaa.

Kymmeniä, ellei satoja mehiläisiä oli pakkautunut ulostulo luukulle ja kuolleet siihen. Kaivoin reijän vapaaksi luullen, ettei siellä ole elämää ollenkaan. Mutta mitä ihmettä: sieltä alkoi tulla pöristellä asukkaita ulos vaikka kuinka paljon. Osa niistäkin jäi hangelle, mutta suurin osan meni takaisin.
Tämä oli minulle ensimmäinen kevät, kun avasin pesät ja arvata saattaa kuinka minua jännitti.

Mehiläisten elämää saatte seurata syksyyn saakka aivan näännyksiinne saakka ;-D

Kukkasia

Ahaa, vai uskaltaa se Ainakin nokkansa näyttää. No miksipä ei, kun kukkasetkin olen hänelle hankkinut. En ole aivan varma oletko näitä ansainnut, enkä silti esitä iloista naamaa, olen vähän surullinenkin puolestasi. Sinä näytät näivettyvän käsiin, kun minä sensijaan vain komistun vierelläsi.
Ja se johtuu vain siitä: Sinä kuljet aina rönttösissä ja saappaissa, et huolehdi itsestäsi, istut koneella ja rakentelet jos jonkinmoisia joutavuuksia. Minä sensijaan huolehdin ulkonäöstäni, pukeudun aina hienosti ja osallistun erilaisiin projekteihin, olen liikunnallinen ja vireä.
Myöntää kuitenkin täytyy, että vastakohdat täydentävät toisiaan, joten kai olet kukkasi ansainnut, senkin pöhelö :-I