Matkassa mukana

Minulle oli kertynyt paljon valokuvia. Ne makasivat hyödyttöminä koneeni kuvatiedostoissa. Olisin halunnut näyttää tuotoksia jollekin, mutta olin keltanokka, enkä osannut hakea niille oikeaa osoitetta.
Nuorin poikani kertoi blogistaan ja innosti minuakin mukaan. Tietämättömänä tollukkana en tietenkään osannut sellaista tehdä, niinpä hän seuraavalla lomallaan auttoi blogin rakentamisessa. Se tehtiin 2008 vuodatukseen, mutta kun vuodatukselle tuli suuria ongelmia, niin vaihdettiin bloggeriin.
Täällä olen seikkaillut enemmän ja vähemmän aktiivisesti lähes yhdeksän vuotta. Postauksia bloggeriin olen tehnyt tilaston mukaan 604 kappaletta. Järjetön määrä! Ilman mielenkiintoisia ja monipuolisia haasteita, postausmäärä olisi minimi, eikä varmasti olisi kantanut näinkin pitkälle, kiitokset haasteiden luojille ja ylläpitäjille.

Krapu 49: Järjetön, kertoa, blogi

 

Vanha puu

Jokainen askeleeni jätti kengän muotoisen kuvion yöllä sataneen uuden lumen pintaan. Harhailin ilman päämäärää vielä aamuhämärällä pihamaallani. En tiennyt mitä etsin. Yksinäinen lintu lennähti lammenrannalla kasvavan orapihlajan oksalle. Se pyörähteli vilkkaasti muutaman kerran ympäri kuin kutsuen:Tule katsomaan, lammessa on taikaa. Hiivin hiljaa rannalle ja mitä näin! Paperin ohuen jään pintaan oli syöpynyt kuva puuvanhuksesta kuin muistutuksena, ettei yksikään kesä ole ikuinen, niin kuin ei meistäkään kenenkään elämä täällä luomakunnassa. Ohuen jään alla oleva kasvusto oli sulattanut taianomaisen kuvion lumen peittämään jäähän. Hiljennyin näkyni äärelle. Tunsin suurta kunnioitusta ihmeellistä luontoa kohtaan, sen taitoa muuttua kesästä talveksi, vain yhden yön aikana.

Krapu 48: Taianomainen, paperi, hiipiä.

 

Kilpasilla

Oli se armotonta menoa, mutta Hiljalla ei ollut varaa antaa ilkkumisen aihetta. Hänellä oli tarve näyttää, että vähän iäkkäämpikin naisihminen pysyy motskarin kanssa nuorempien mukana. Pari sukupolvea nuoremmat sisarukset haastoivat Hiljan kilpasille. Vanhempi heitti, ettei Hilja uskaltaisi ottaa haastetta, mutta Hilja uskalsi. Hän oli juuri ostanut kevytmoottoripyörän, ei tarpeeseen, mutta kerratakseen nuoruutensa muistoja.
Lähdettiin soramontulle, jossa oli grossirata. Hiljaa hirvitti, mutta sitä hän ei näyttänyt. Läppä lautaan ja matkaan. Tytöt menivät edellä, Hiljakin aivan kintereillä. Sora lensi ja rapa roiskui, mutta kaatumatta maaliin selvittiin. Olihan mahtava tunne, eikä nuorisolta tullut ilkkumista. Oot sinä jumankukku muori, sanoi nuorempi, kun sai visiirinsä auki.

Krapu 47: Tarve, ilkkua, armoton

 

Ei asiaton.

 Kuuntelin syysmyrskyn soittamaa sinfoniaa lähelläni olevan puhelinmaston juurella. Sen antennit näyttivät heiluvan puuskien mukana.
Ajattelin: Jospa kiipeäisin varovasti huoltomiehiä varten rakennettuja askelmia myöten ylös.
Kyltti: Asiattomilta pääsy kielletty!
Minähän en ollut asiaton, halusin saada uuden kokemuksen.
Askel kerrallaan ylöspäin, puunlatvojen yläpuolelta näin jo kauas. Tuuli tarttui tosissaan vaatteisiini, nautin sen voimasta.
Kiipesin edelleen, kunnes käteni osui liukkaaseen mönjään, ja otteeni petti, onneksi ahdas tila pelasti putoamiseni. Katsoin alas, minua huimasi. Olin katsonut vain ylöspäin, ja kiivennyt turhan korkealle. Nojasin silmät kiinni maston takaseinään rauhoittuakseni. Tuuli riepotteli vapisevaa vartaloani, mutta laskeuduin varovaisen sinnikkäästi alas ja ihmettelin: Mitä oli se liukas mönjä?

Krapu 46: Ylöspäin, heilua, mönjä

Anteeksi

 Minua vainosi öisin iso härkä. Tilanne oli hyvin todellinen, yritin paeta, mutta pelko lamaannutti menoni. Härkä seurasi minua aina yhtä uhkaavana, mutta ei koskaan koskenut minuun. Se tuli kohti - valkoinen tai ruskea, leveät sarvet, syyttävä katse.
Olin kerran henkisen tiedon kurssilla ja siellä sain tilaisuuden pyytää anteeksi jonkun menneessä elämässäni tekemäni vääryyden. Keskityin, ja luokseni tuli unissa näkemäni valkoinen härkä. Kumarruin sen puoleen kysyen:
— Kuinka olen loukannut sinua, ja härkä vastasi:
— Olit murhaaja, tapoit 74 eläintä torerona ollessasi
Itkin, silitin härän turpaa ja pyysin anteeksi jokaiselta murhaamaltani eläimeltä.
Tilanne vaikutti hyvin todelliselta, enkä ole sen jälkeen nähnyt unissani yhtäkään härkää.

Isin tyttö

Mennäänpäs vielä vähän matkaa. Luja ote niskavilloista pakotti Lailan tottelemaan. Käytävä oli sotkuinen, piikkejä ja oksennusta ympäriinsä.
— Hyi helvetti, minne sinä minua viet ja kuka luulet olevasi?
— Olen opettajasi ja vien sinut opintomatkalle paikkaan, jossa näet, kuinka sellaisille käy, jotka haluavat kokea elämänsä kääntöpuolen, kuten sinä näytät haluavan.
Laila löi jarrut päälle karjaisten:
— Minua ei enää komennella.
Ovi avautui, ja sen, mitä hän näki, hän järkyttyi!
Laila oli ollut lapsuutensa isin lempityttö, mutta myöhemmin tajunnut mitä tapahtui.
Teininä karkasi kotoaan, ja sortui kokeilemaan laittomia aineita.
— Vie pois minut, olen nähnyt tarpeeksi.
Ovi sulkeutui, Lailaa puistatti.
— Sinulla on vielä mahdollisuus pelastaa elämäsi.

Krapu 44 Käytävä, oksennus, komento

 

Helppoa ostamista

Rauni halusi ostaa uuden auton. Oli kuitenkin epävarma, millainen hänelle olisi sopiva. Hän oli parhaat vuotensa nähnyt, eikä ollut seurannut automaailmaa kovinkaan tarkasti.
Hän käveli kaupungin ainoaan autokauppaan.
  — Päivää, sanoi ujosti, kuin pieni tyttö.
Kauppias huomasi heti, että tämä asiakas luottaa myyjään. Käveli tuttavallinen hymy huulillaan Raunin luo, tervehti kysyen:
  — Minkäslaista ajopeliä rouvalle katsottaisiin.
  — Sellaista pientä ja punaista olen ajatellut.
  — Myymälässä ei juuri nyt ole haluamaasi väriä, mutta meillä olisi turkoosinvihreä, pieniruokainen, vähän ajokilometrejä, juuri teille sopiva namunen. Haluatteko koeajaa, kolme tonnia ja auto on teidän.
Ajaessaan Rauni tunsi heti auton omakseen, teki kaupat ja oli kiitollinen onnistuneesta ostoksestaan.

Krapu 43 Kolme, kiitollinen, ostaa.

Riesat

Kuiva, vaikkakin pilvinen aamu. Ensimmäiset mopoistaan äänenvaimentimet poistaneet pojankoltiaiset ajavat keulat pystyssä mäkeä ylös opinahjoonsa. Aamun ensimmäinen ärsytyshermo on avattu. Siltä ei pelastu syksyllä, eikä keväällä. Asuinpaikka kun sijaitsee juuri koulun lähellä. Parasta lähteä metsään, se on paikka, jonne ei pärinät kuulu.
  Suo siellä vetelä täällä. Korvankulmalta kuuluu lyhyt matala surr, ja kohta joku vipeltää kohti tukkaa, hakien paikkaa muninta-alustalle, pureekin pahulainen. Hirvikärpänen on inhottavin hyönteinen jonka tunnen. Se on ruma, ärsyttävä ja purtuaan jättää monta päivää kutittavan, tulehtuneen paukaman jälkeensä. Siltä ei voi kukaan pelastua hirvien oleskelualueilla. Voi kuvitella, miltä hirvestä tuntuu satojen, jopa tuhansien kärpästen kotina olo.

Krapu 37 Ärsyttävin ääni. Pelastaa, paikka,ärsyttävä.

 

Lukujärjestys

 

Nytkö se kesä meni ja pitäisi jälleen alkaa hiilaamaan aivojaan kirjoitustuotannon puolelle. Keväällä oli viihdyttävää osallistua krapuhaasteeseen, mutta nyt uudestaan aloittaminen tuntuu aika kömpelöltä. Maa on jälleen tuottanut ja tuottaa isompaa satoa, mikä olisi tarvis kahdelle ihmiselle laittaa. Lipittäessäni aamukahvia, punon juonen päiväohjelmaksi, kuinka sen kuluttaisin iltaan. Aamulla tietty pakolliset hommat, kuten mehun tai hillon keitto, jos mieheni on minulle tarvikkeita poiminut. (Aina on poiminut.) Päiväkahvin jälkeen tiirailisin iltasanomista korona- plus muut päivänpolttavat uutiset. Iltasella pakenisin kalaan tai sieniä etsimään. Niille matkoilleni jättäisin päivällä kertyneet huoleni. Myöhäisillalla ruokkisin siiliperheen, keräisin kanat sisälle ja huutelisin kissat pirttiin.

Näin se suunnilleen menisi.

Krapu 36

Taulu

Taulu

Soitettuani ovikelloa, kuulen sisältä tutut askeleet. Lukko rapsahtaa ja hyvän päivän sanottuani pääsen kolealta tuntuvan kevätviiman kynsistä pirtin lämpimään. Sisällä äitini hissuttelee nilkkahuopikkaat jaloissaan, valitellen hänkin ilman kylmyyttä. Hellassa tuli nuolee ahnaasti kuivia koivuhalkoja, pitäen omalta osaltaan pienen tuvan lämpimänä.
Tärkeimmät kuulumiset vaihdettuamme, äiti laittaa kahvipannun päälle, hakee pullaa pakastimesta, kertoillen samalla kylän kuulumisia.
Menen pirtin puolelle ja seisahdan seinällä olevan maalauksen eteen - tutun maalauksen, joka kertoo edesmenneen mummoni tarinaa.
Näen kivellä istuvan vanhan ihmisen arvokkaan olemuksen, nuorehkot pajut, puiksi kasvaneet - mummon lapsena istuttamat.
Maisema etenee kaukaisuuteen, yhtyen harmoonisesti utuisen taivaan kanssa.
Vanhuksen kädet lepäävät pitkän työrupeaman tehneinä tyynesti punertavankirjavan esiliinan helmassa.
Vanhan ihmisen uurteisilta kasvoilta voi lukea elämää nähneen ilmeen, rauhallisen, vakaan - mutta jo väsyneen.
Katseen suunta on enemmän ajatus, kuin kohde.
Ryhti on vielä suora, lähelle sadasta eletystä vuodesta huolimatta. Katson taulua ja mieleeni nousee muistoja lapsuuteni mummolasta:
Muistan navettapolun, vinttikaivon, kodan, jossa oli iso muuripata. Siinä lämmitettiin vettä navetan tarpeisiin.
Mummo nosti kaivosta vettä täyden ämpärin ja kaatoi ränniin, joka vei sen suoraan vieressä olevan kodan muuriin. Näin vältyttiin raskaiden sankojen kantamiselta.
Hän sytytti tulet muurin alle ja sininen savu täytti kodan, jolloin sieltä oli lahdettävä kiireesti ulos.
Aamuisin ja iltaisin mummo asteli rauhallisin varmoin askelin navettaan, kirjavan kissan seuratessa tiiviisti jalan vierellä. Kissa tiesi saavansa joka päivä lämpimän maitotilkan, sille varattuun kuppiin.
Katseeni kiinnittyy edelleen vanhuksen, vähän jo vääntyneisiin käsiin - käsiin, joissa näkyvät raskaan työn jäljet. Ne ovat vetäneet, nostaneet, kantaneet. Rakkaudesta kietoutuneet pienten vartaloiden ympärille, surusta puristuneet nyrkkiin, pitääkseen kyyneleet loitolla.
Maalaus kertoo tarinan pitkästä elämästä, joka on jo päättynyt. Katsoessani taulun nuoria pajuja, mieleeni nousee edelliskesän myrsky, joka kaatoi yhden kolmesta komeasta pihamonumentista. Paju oli vanha, sisältä lahonnut. Se antautui luonnonvoimille - nöyrtui tuulelle.
Sen aika oli siirtyä mummon seuraksi sinne, minne silmämme eivät näe, korvamme eivät kuule - rauhaan maailman myrskyiltä.
Säpsähdän kuulleessani keittiöstä äitini kutsun: Tulehan kahville ettei jäähdy.
Jätän taulun pirtin seinälle, ja siirryn keittiöön, nätisti katetun pöydän ääreen.
Oohhh! täälläpä tuoksuukin tuore pulla, oletko itse leiponut…?

Asiantuntia lausunto ;o

Asiantuntia lausunto ;o

Yöpakkasten kiusaamat kasvustot eivät edisty. Tuulet ja sateet kiusaavat päivisin. Sisätiloista pitäisi päästä pois. Kansa kulkee maskit kasvoilla. Työvoima kituu kelakorvauksilla - joka niihin yltää. Talous rapautuu, töllösiä tehdään, niin kotona kuin isommissakin piireissä. Tv:stä tulee päivittäin asiantuntia lausuntoja. Ihmettelen, mistä sitä viisautta nyt niin paljon löytyykin. Kaikki tuntuu tietävän kaiken, mutta kukaan ei tiedä, kuinka tämä päättyy.
Kaupunkiasujien tilanne on huonompi, meillä maalla asujilla korona tuntuu kaukaiselta, ja kesää odotellaan kylmästä keväästä huolimatta. Osa kansasta on hysteeristä, osa välinpitämätöntä, osalla rahahuolia, osalla perhehuolia. Jos koskaan, nyt eletään aikaa, jolloin kaikki korostuu. Otetaan järki käteen, sen käyttö on kaikille sallittua ;o

Kaikesta huolimatta; Hyvää kesää kaikille :)

Talventurkki

Talventurkki

Kevät etenee lähes normaalisti.
   Viikonverta taaksepäin perheen pää katosi ulkotöihin. Hän oli mennyt kaasutohon kanssa kulottamaan lammen rantapenkassa olevaa kuollutta heinikkoa.
   Myöhemmin ulkoa kuului kolinaa ja ovelle ilmestyi vettä valuva, lähes kaksimetrinen, tuhtikuntoinen miehenköriläs.      
   Säikähdin pahanpäiväisesti, ja vaistomaisesti painoin käden sydämeni päälle, kauhistustani lieventämään.
   — Mitä ihmettä sinä olet tehnyt, sain kuitenkin kysyttyä?
   — Otin talventurkin pois, sehän ruukataan näin keväisin tehdä.
   — Lammessahan on vielä jäät!
   — Niin on, mutta hyvin meni läpi.
   — Voi luoja sinun kanssasi, tule nyt pesuhuoneeseen niin saadaan ne märät tamineet pyykkiin, ennen kuin eteinen on hulveisillaan vettä.
   Oli aikamoinen työ kuoria märät kamppeet kylmästä hytisevän ukon ympäriltä pois.

Kello

Kello

Laskeuduin alakertaan, entiseen perunakellariin. Sinne olin rakentanut itselleni askartelutilat monenkirjaville harrastuksilleni.
   Keittiöni kello sanoi yhteistyösopimuksensa irti, pomppaamalla ikkunan päältä lattialle. Kun muovia oli, särkyi korjaamattomaan kuntoon.
   Löysin kappaleen oksatonta koivua, piirsin siihen kellotaulun, vähän ruusukkeita ja lehdykkeitä. Laitoin kappaleen tukevasti höyläpenkkiin ja aloitin kaiverruksen. Taltta kiertyi sulavasti kuvioita myötäillen, ja jälkeä alkoi syntyä.
   Veistettyäni muutaman kierroksen, kuvio alkoi näyttää jo joltakin. Innostuin jatkamaan ja lopulta uusi kellotauluni oli valmis.
   Lakkasin taulun muutamaan kertaan ja hankin kultasepän liikkeestä koneiston ja kullanväriset viisarit. Lakan kuivuttua, asensin koneiston kellotaulun taakse kaivertamaani koloon ja viisarit paikoilleen. Nostin luomukseni entisen kellon paikalle.
Tulipa tosi hyvä.