Anna, Kaisa ja Reetta

Anna, Kaisa ja Reetta olivat pitkäaikaisia kavereita keskenään. Vaikka he olivat erilaisia luonteiltaan ja kovin erilaiset lähtökohdat elämälleen saaneet, niin jostakin syystä he olivat punoutuneet ystäviksi keskenään. Usein viinilasit seuranaan paransivat maailmaa ja suunnittelivat matkoja, joita silloin tällöin myös toteuttivat.             
Seuraavan matkansa he suunnittelivat Ranskaan, vuokraisivat sieltä talon, jossa aikoivat viipyä kaksi viikkoa. He halusivat ranskan kauniille maaseudulle. Sitä oli Annan sisar suositellut. Paikka sijaitsi noin sataviisikymmentä kilometriä Pariisista länteen.
 Matka meni hyvin ja iltamyöhäisellä perille päästyään, kaverukset olivat lopen uupuneita, laittautuivat nukkumaan ja odottamaan ensimmäistä lomapäiväänsä.

   Lauantai valkeni aurinkoisena, aamu oli jo pitkällä, kun naiset kömpivät kahville, jonka Anna oli valmiiksi laittanut. He istuivat unisina pöydän ympärillä, Anna valitteli päänsärkyä ja Kaisa tapansa mukaan yritti lohduttaa, tarjoten aspiriinia kiusalliseen vaivaan. Reetta oli hiljaa, hörppi vain mustaa kahviaan ja odotti, mitä toiset suunnittelivat päivän ohjelmaksi.    Ideointi ja väläykset tulivat yleensä Annalta. Niin tapahtui myös tänä aamuna. Aspiriinin ja kupillisen kahvia saaneena Anna virkistyi niin paljon, että loihe lausumaan.

— Mitä mieltä olette, jos lähdetään kaupunkiin shoppailemaan, tuodaan samalla ruoat sunnuntaita varten?   Kaisalle asia sopi oikeinkin hyvin, eikä Reetankaan mielestä ehdotus huono ollut.

— Mennään kävellen ja kun jokaisella on kuitenkin kantamuksia takaisin tullessa, niin tullaan bussilla pois. Menomatkalla saamme liikuntaa ja happea keuhkojen täydeltä. Seitsemän kilometrin matka ei ole konstikaan kävellä näin reippailta naisilta, Anna julisti.
Päivä on kuuma jo aamusta, joten vaatetus saa olla kevyt. Avokkailla pärjää hyvin, hän jatkoi. 
   Anna oli vähän pyöreähkö muodoiltaan ja rakasti olla nätti. Hän oli sitä mieltä, että laittaisi varpailta auki olevat ja muutaman sentin koroilla varustetut kengät. Kaisa epäili Annan valintaa, mutta Anna puolusti valintaansa:

— Eihän seitsemän kilometriä ole matka eikä mikään kävellä, kun bussilla pääsee pois. Kaisa ja Reetta laittoivat varalta tanakammat jalkineet.                  
  Aamupalan syötyään ja hienoksi tälläydyttyään kolmikko lähti askeltamaan kohti kaupunkia. Iloisen puheensorinan saattelemana he kävelivät reipasta tahtia hyvin tasoitettua hiekkatietä kohti määränpäätään. Matkan varrella luikerteli matala kirkasvetinen puro, jonka kohdalla naiset lepäsivät hetken ja ottivat mukaansa varattua vettä kurkun kostukkeeksi. Nummimainen maasto polveili loivine mäkineen, muodostaen jatkuvia ylä- ja alamäkiä. Se antoi kovan haasteen tottumattomille kulkijoille, varsinkin avokkailla liikkeellä olevalle Annalle.

  Jo puolenvälin jälkeen Annalla alkoi olla pieniä ongelmia kenkiensä kanssa. Ne painoivat varpaiden syrjiä, hiersivät kantapäitä ja niillä oli vaikea kävellä. Sinnikkäästi hän kuitenkin jatkoi todeten, ettei kaupunkiin ole enää pitkälti, eikä tulomatkasta tarvitse huolehtia.   

   Lopulta perille kuitenkin päästiin, käytiin kaupoissa ja ostettiin ruokaa ja muita taloustarvikkeita. Bussin piti lähteä kello kolme iltapäivällä ja naiset olivat ajoissa pysäkillä kasseineen odottamassa kotiin pääsyä. Bussi ei kuitenkaan tullut, vaikka kello oli jo reilusti yli kolmen. Lauantaiaikataulun mukaan bussi ei kulkenut naisten talon ohi menevää reittiä. Siitä naiset eivät olleet tietoisia. Kun heille asia selvisi, siinä aikansa mietittiin mitä tehdä. Anna ei voinut kävellä, sillä kengät hankasivat varpaita. Kaisa oli vähän huonojalkainen jo ikänsäkin puolesta. Reetta olisi jaksanut. Hänellä oli hyvät kengät, terveet jalat ja kuntoakin enemmän kuin kanssakulkijoilla ja nuorempikin hän oli.

Aikansa mietittyään tukalaa tilannetta, he päättivät ajaa taksilla kotiin. Taksit olivat kaikki menossa, eikä niitä ollut yhtään kappaletta saatavilla muutamaan tuntiin. Taksineiti kertoi kuljetusruuhkan olevan aina lauantaisin pitkä. Taksi olisi pitänyt tilata tunteja ennen aiottua matkaa. Se oli karua kertomaa naisille. He eivät olleet kotimaassaan tottuneet siihen, etteivät bussit kulje, eivätkä taksit riitä kaikille heti tilauksen jälkeen.

   Siinä sitä istuttiin puisella penkillä ja mietittiin, mikä neuvoksi. Nälkä alkoi jo vaivata; olihan aamiaisesta monta tuntia ja raskas patikkamatka takana. Ruokailemassa he päättivät kuitenkin käydä, ennen uutta ponnistusta kävellä takaisin asunnolle. He menivät läheiseen baariin ruokailemaan ja tapasivat siellä kaksi tuttua nuorta miestä. Hekin odottivat taksia ja sanoivat pääsevänsä muutaman tunnin kuluttua asunnolleen. Kaisa rohkaisi mielensä ja kysyi miehiltä.

— Tuotteko osan tavaroistamme autossa? Me emme jaksa kaikkea kantaa, jos kävelemme matkan kotiin. Pojat lupasivat, jos tavaroilla ei ole kiire. Naiset valitsivat tärkeimmät ostoksista mukaansa ja miesten huoleksi jäi toimittaa loput heidän asunnolleen.

  Ruokailun loputtua kolmikkoa odotti pitkä ja rasittava kotimatka. Kassit painoivat ja Annan kengät olivat parhaat päivänsä nähneet, jaloista puhumattakaan. Välillä istuttiin, levättiin ja hierottiin Annan jalkoja, joihin oli tullut pahoja hiertymiä ja rakkoja. Matkaa jatkettiin kuitenkin urhoollisesti kilometri kerrallaan. Loppumatkasta Anna nakkasi kengät kokonaan pois ja yritti kävellä avojaloin, mutta sekään ei sorapintaiseen tiehen tottumattomilla jalkapohjilla onnistunut. Vaikka tie oli tasainen, oli siinä pientä kiveä hiekan seassa, mikä ärsytti ohutnahkaisia jalkapohjia.

   Vihdoin matka kuitenkin loppui ja naiset olivat läpi väsyneitä, nälkäisiä ja kipeitä äkkinäisestä kävelystä kuumalla ilmalla. Kaisa laittoi ruokaa ja Reetta virvoitteli Annan rakkojen koristamia jalkoja pyyhkeillä, joita kostutti vodkalla. Ainetta oli onneksi kaapissa. Taisi siinä tulla väsymystä voideltua sisältäkin.

 Muutaman tunnin kuluttua ovelta kuului napakka koputus. Oven takana seisoivat päivällä kohdatut miehet. Iloisesti hymyillen pojat ojensivat ostoskassit Reetalle. Kyselivät siinä samalla, kuinka patikkamatka oli onnistunut? Anna näytti rakkuloilla olevia jalkojaan ja väänsi naamansa teennäiseen irvistykseen. Pojat saivat palkkana avustaan yksityiskohtaisen selostuksen paluumatkasta pullakahvilla höystettynä.

Matkamuistokirja sai merkinnän: Kauhea päivä.

Tarinoita ja kertomuksia pöytälaatikon uumenista.

Pilvilampaat

Pilvilampaat vaeltavat verkkaisesti satojen erikokoisten yksilöiden laumana kohti länttä. Jostain kuuluu pulun tasainen huhuilu, sen soidinmenot ovat käynnissä. Vaimo vielä saamatta, vaikka kevät on jo hyvällä alulla. Ahkera huhuilu kaikkuu talojen kattorakenteista lähes vuorokaudet ympäriinsä, antaen soinnikkaan rytmin monien pikkulintujen jaksottaisille laulunpätkille.

   Keskipäivän aurinko grillaa vaimoja ja miehiä, jotkut rasvassa keitetyn hummerin punaisiksi, toiset tummanruskeiksi kiiltäviksi hahmoiksi. Miehistä yksi makaa kangastuolissa kasvot suoraan päin aurinkoa, kuorsaten katkeilevin hengenvedoin. Odotan pelko sydämessäni, vieläkö hän vetää henkeä, vai pysähtyykö elämä siihen.    Pitkän tauon jälkeen mies vetäisee korahtaen henkeä ja jännitykseni laukeaa; ei se vielä kuollut. Mies ei herää, vaan jatkaa maleksimistaan unten autuailla saarilla. Hänen paljas vatsansa pullottaa kirkkaanvärisen paidan alta kohoillen epätasaisen hengityksen tahtiin. Ympärillä makaavat kuolleilta näyttävät hahmot eivät reagoi vierustoverinsa tapaan nukkua.

   Äkkiä, aivan kuin miestä olisi sivallettu piiskalla, hän hypähtää istualleen, nousee samantien, kävelee kioskille ja ostaa pullon juotavaa. Juodessaan ahnaasti sisusta suuhunsa, palaa makuupaikalleen, retkahtaen takaisin tuoliinsa.

 Kaikki viihtyivät tuoleissaan kirkkaansinisen pyöreän altaan ympärillä. Pilvilampaat muuttavat suuntaa, käänten kohti etelää. Tuuli tuo raittiin henkäyksensä meren vielä kevätkylmiltä laineilta.

   Lasten pienet kehot tärisevät kylmästä kokopäiväisen pulikoinnin seurauksena, mutta uida pitää, kun kaikki muutkin. Välillä hengähdetään hetki pyyhkeenmutkassa lämmitellen, otetaan yhteen sisaren tai vieraan tenavan kanssa allasleluista, tai vuorosta päästä liukumäkeen.

  Päivä painuu iltaan, altaat ja lekottelualustat tyhjenevät, jäljelle jää veden tuskin kuuluva lirinä allaskaivoihin.

   Kioskin myyjä sulkee ikkunat ja ovet, lähtee väsynyt katse silmissään ruokkimaan omaa pesuettaan, joutuakseen jälleen aamulla myymään jäätelöä lapsille ja juomia grillatuille aikuisille.

  Illan viileys laskeutuu nopeasti auringon upotessa meren syliin. Rannan keinovalot syttyvät mustan taivaan alle. Vain kuunsirppi makoilee kirkkaana taivaankannella, yksinäinen tähti seuranaan. Meren loputon ääni soittaa vaimeaa taustamusiikkia, karkea kraak kertoo yölinnun piileskelevän puiden katveesa. Kollikissan lemmenkipeät kutsuhuudot kaikuvat laatoitettujen katujen sokkeloissa kipeinä vonkaisuina, hieman nauttineet loma-ilottelijat palailevat huoneisiinsa, muistamatta ottaa huomioon naapureidensa unentarvetta. Yön musta pimeys on kietonut hotelliyhteisön pehmeään vaippaansa, pilvilampaat ovat lähteneet.

Hyvää joulua

Leppoisaa Joulua jokaiselle. 

Laiskuus ei ole hyve, mutta sen kanssa pärjää. Näin olen ajatellut, kun blogini nukkuu ja nukkuu ;-o

Nyyti

Jonkin aikaa elämääni taaksepäin, aidallani itki pieni kissavauva. Hellyydenpuuskassani kannoin sen sisälle ja annoin ruokaa, joka kelpasikin vieraalle hyvin. Huomasin kuitenkin, että sillä oli korvat täynnä jotain kummallista möhjää ja se puisteli päätään. Soitin heti eläinlääkärille, vaikka oli ilta. Oli kuitenkin hyvää tuuria, sain päivystävän lääkärin kiinni ja pääsimme heti hoitoon. Pentu piti nukuttaa, muuten korvia ei olisi saatu puhdistettua. Jälkihoidon ja madotuksen jälkeen pentu alkoi virkistya ja siitä tuli perheen silmäterä. 

Kuukausi myöhemmin Nyyti on kuntoutunut ja rakastaa kiusoitella Tipiä ja Nannia - noin vain huvikseen. Tervetullut pelikaveri myös meille vanhoille parroille.

Nyyti on kuitenkin kasvanut ja se on ehdoton perheen silmäterä. Sen hän on myös havainnut ja osaa juoksuttaa meitä riittämiin. Jos kahdeksallakymmentä oleva muori alkaa konttaamaan pitkin lattioita kissan kanssa sitä viihdyttääkseen, niin jotain on pielessä, tai sitten ei ;-DDD

Nyyti on ollut meillä nyt kaksi vuotta ja on edelleen mamman muru. Voiko kissa olla ihanampi kuin Nyyti on. Hän on palkinnut meidät ruhtinaallisesti omintakeisella persoonallaan. Tässä paistatellaan päivää pensasmustikan varjossa.

Kaverukset

Hiili ja Nanni ovat hyviä kavereita. Hiilellä on kyllä iso aitaus, mutta kuten kaikki tiedämme, ruoho aidan takana on aina vihreämpää. Kana sai siemeniä, kissalle ne eivät kelvanneet, mutta yhtäjalkaa silti kuljettiin.

Hitaasti olen blogiani päivittänyt, nyt kuitenkin kesäterveiset, että hengissä ollaan :-)

Vappua

Tämän kevään vappu on poikkeavan luminen ja viileä. En muista, milloin olisimme vapun aattona voineet pilkkiä jäällä, jonka paksuus on vielä talven lukemissa- tai yleensä pilkkiä tähän aikaan. Nyt se on vielä aivan turvallista puuhaa.

Saalistakin tuli, mutta koko oli sen verran pieni, että pääsi jatkamaan kasvuaan, pyysin muutaman vuoden kuluttua tulemaan uudestaan. Murrosikäinen, alta kiloinen oli vielä tämä neiti...ehkä neiti.

Aamulla sitten lähdimme metsäpalstalle. Tämä on sellainen kävelytie, aikoinaan syntynyt pieni harju, jossa mieli lepää ja kunto kasvaa. Lumetkin sulaneet aika vähiin.

Ettei unohtuisi myöskään lahjatraktorin käyttö, piti sitäkin kokeilla- siirtää paremminkin hiekkamontulta makkaramökille, kun isäntä ajoi kuorman toisella traktorilla. 

Tulien hiillosta odotellessa oli hyvää aikaa tehdä kevätsiivous linnun pöntöille. Olivat viime kesänä poikasensa siellä kasvattaneet.

Mukava oli istahtaa teelle ja paistetuille makkaroille työteliään urakan jälkeen. Meillä on aina ollut tapana juhlistaa työtätekevien juhlaa tekemällä jotain itsekin :-))))

Hyötyharrastus

Varmaan kaikki jo tiedättekin, että olen aina ollut kova kalastamaan. Monesti ei kuitenkaan tule mainittua, mitä siitä hyötyy. Pilkkiminen on antoisa ajanviete, siinä yhdistyy sekä huvi, että hyöty.
Olen harrastanut pienestä pitäen onkimista ja aikuisempana uistelua. Myöhemmin verkkokalastusta ja pilkkimistä. Nyt kerron pilkkimisestä. Pilkkiminen on meditaatiomainen harrastus, silloin kun se tapahtuu vapaa-aikana ja ilman kilpailutilannetta. Siinä hermo lepää ja mieli rauhoittuu.

 Kirkas aurinkoinen aamu, pakkanen muutama aste. Silloin tulee kova kuume päästä jäälle, eikä siinä auta, jos lattia on luuttuamatta, tai kaupassa käymättä. Valinta on pilkkireppu selkään ja jäälle.

 Tänä kväänä sain viimeinkin vähän kankeahkon mieheni lähtemään merelle nossia ja siikaa pyytämään. Ei muuten kankea, mutta uusi asia ja paikka ;-) Norssi on jään alla ja siika pohjassa. No miten sitä nyt yhtäaikaa molempia pyytää. Aina on siimat sotkulla samasta reijästä pilkkien. Kaksi reikää vierekkäin ja toiseen morri jään alle ja toiseen pohjalle. Välillä tulee kiire, kun kumpainenkin vapa antaa merkin kalan olemassa olosta. Välillä kerkeää ottaa kuvn muillekin vinkiksi.

Pikkusiika söi mukavasti ja sain sitä sekä pannulle että pakkaseen

Norssi eli kuore on monen kalamiehen kiusa jäällä. Moni ei sitä ota ruokakalaksi. Sen haju pelottaa, eivätkä edes yritä laittaa siitä mitään. Lokkien ruoaksi jättävät jäälle. Minä kiinnostuin norssista juuri sen laitettavuuden takia. Halusin kokeilla, onko siitä syötäväksi. Venäjällä se on kallis herkku ostaa ja meillä hyljeksitään. Norssia saa näin kevätjäillä. Kun se on kutenut, se menee syvälle ja murjottaa siellä kesän ajan, käy vain harvoin pinnalla syömässä. Norssi on helppo perata, vain pää ja suoli pois, kuten muikulta. Muistuttaakin kovasti muikkua, on vaaleampi ja suomuton. Sen hajurauhanen on niskassa heti pään takana. Peratessa leikataan vähän reilusti pää pois, niin rauhanen lähtee mukana, eikä häiritse sen enempää kalan käyttöä.

  Oikein perkattuna sen haju häviää ja ruoaksi laitettuna se on maukas kala. Kalavelli ilman perunoita vie kielen mennessään, sen voin taata. Sämpylälle juustoa kyytipojaksi, niin kyllä jaksaa.

Savukalana norssi on kuin muikku, hyvin paljon samanlainen. Niitä syö yli tarpeen ja sitten juo kaivon tyhjäksi. Se kellä on mahdollisuus pyytää tätä herkkua, kokeilkaa, ette pety. Googlesta saa paljon hyviä ohjeita, mutta itse sävellykset ovat parhaita

Tunteet

LUPAUS

Koko tarina on luettavissa UUNAN blogista

AINA

Anna lähtee epävarmasti liikkeelle, vielä rummutuksen tasaisen rytmin tahdittaessa sydämen lyöntejä. Pyyhkäisee muutaman roskan tukastaan ja oikoo kävelypukunsa helmat suoriksi. Kävelee ristiriitaisin tuntein pihan poikki sisälle, jättääkseen lopulliset hyvästit lapsuuden kodille.

Hän päättää, ettei luo ajatustakaan mokomille shamaanijutuille, ei rummuille, ei susimiehille. Hän on hyvin koulutettu nykyajan ilmiö ja sellaisena aikoo myös pysyä. Monella on syntymämerkkejä, eivätkä he niihin sen suurempaa huomiota kiinnitä, miksi hän lähtisi siitä huolestumaan. Ei miksikään, hän tuhahtaa ja jatkaa matkaansa sisälle taloon, jossa on tähänastisesta elämästään pisimmän ajan viettänyt. Istahtaa viimeisen kerran äitinsä sängyn vieressä vielä viipyvälle tuolille, jättääkseen hyvästit ajalle, talolle ja muistoille.

Huoneen ikkunaa peittävän verhon välistä tuleva valojuova lankeaa Annan vieritse lattiaan, kuten se lankesi myös silloin, kun hän samalla tuolilla istui vielä hauraan äidin läsnä ollessa .

Annan ajatukset viipyvät äidin viimeisissä hetkissä, kun hän tuntee kylmän käden painautuvan omaansa vasten. Ja näkee vain valojuovan lattiassa. Juova alkaa elää, se laajenee valoisaksi tieksi hänen eteensä ja hän kuulee lempeän äänen jostain sivummalta: Anna, tie on sinua varten, uskalla nousta ja kulkea sen läpi. Kylmä käsi – jonka hän edelleen tuntee omallaan – johdattaa häntä ilman omaa tahtoaan eteenpäin. Musiikki, joka seuraa hänen kulkuaan, on ylimaallisen kaunista. Siinä soi vaimean rummutuksen lisäksi jouset. Ne tuovat mieleen kaukaisen sudenkutsun. Ääni kuuluu niin kaukaa, ettei Anna voi paikantaa sen tulosuuntaa... se kuuluu kaikkialta. Olenko menossa taivaaseen? Hän hymähtää, siihen on vaikea uskoa.

Tie levenee ja valostuu sitä mukaa, mitä pidemmälle Anna sitä astelee.

Hän ei huomaa muutosta, kuinka hän kulkee kohti lapsuuttaan. Käsi hänen kädessään on nyt lämmin ja turvallisen tuntuinen. Anna puristaa käden omaansa, tuntien sen voiman, joka virtaa niiden välillä.

Hän näkee kauempana oven, joka avautuu sitä mukaa, mitä lähemmäs se tulee. Hän astuu ovesta sisään ja saapuu avaraan huoneeseen, joka on kuin tippukiviluola, mutta huoneen pinnalla oleva aine näyttää homeiselta naavalta. Huoneen perällä istuu hahmo korkeassa tuolissa. Hahmo näyttää kovin iäkkäältä, tai patsaalta. Vaikutelman antaa sama naavamaisuus, mikä on kaikkialla muuallakin huoneessa. Annan lähestyessä ”naavamiestä” tämä katsoo tulijaa tarkkaavaisesti suoraan kullankeltaisilla silmillään.

Anna kävelee lapsen rohkeudella hahmon luo ja seisahtuu parin metrin päähän pienestä - valtavassa tuolissa istuvasta - miehestä, jonka ikää on mahdoton määrittää. Miehen vitivalkoinen harteille saakka laskeutuva tukka kehystää vahamaisen sileät kasvot, jotka heijastavat syvää rauhaa ja elämän viisautta.

Anna seisoo hievahtamatta, kunnes mies virkkaa: Tyttöseni, sinä tulit, olen odottanut sinua tuntemattoman ajan verran. Vihdoinkin kaikki alkaa mennä suuren suunnitelman mukaan. Puhuessaan tytölle, vanhuksen peittänyt naavamainen kuori alkaa haihtua ja niin käy koko huoneelle. Muutaman ajan kuluttua Anna huomaa seisovansa valoisassa kristallisalissa, valkopartaisen, hopealta hohtavaan viittaan puetun miehen edessä.

Anna, muistathan minut? Anna katsoo hämmentyneenä ylöspäin keltasilmäistä miestä, joka näyttää lapsensilmin katsottuna mahtavan isolta, ja hänen aivoihinsa latautuu kuvasarjoja ajoilta, jolloin hän ja hänen kaikki edeltäjänsä asuivat tässä samassa paikassa.

Isä, hän sanoo niin hiljaa, ettei kuule sitä kunnolla itsekään. Niin Annaseni, ”isä”... isä minä sinulle ja sinun monille edeltäjillesi olen. Monta sukupolvea kierto kulki, ennen kuin tuli sinun vuorosi. Jokainen on ollut tärkeä ajallaan. Nyt kuitenkin elämme uusia aikoja ja shamaaniajattelu on jäänyt yhä pienempien ryhmien kontolle. Sinulla oleva syntymämerkki kertoo ajan muutoksesta. Olet neljäs sukupolvi ja nainen. Shamaanit olivat useimmiten miehiä. Sinä olet nainen, ja tasa-arvoisuuden saattamiseksi täysivaltaiseksi, ensimmäinen tehtäväsi on muuttaa ammoisten aikojen kirjoitus.

Sinulle tarkoitettu voima tulee olemaan käytössäsi löydettyäsi kiven, joka on samaa vuorikristallia, kuin tämä asuinpaikkanikin on. Kivi kätkee lupauksen.

Anna säpsähti tuolilla, räpsäytti silmiään ja katsoi tyhjää, siististi pedattua sänkyä. Ikkunasta heijastuva valojuova oli himmentynyt. Oliko jo ilta, oliko hän nukkunut, vai mielikuvitusko jälleen oli vienyt hänet jonnekin vanhaan oletettuun menneisyyteen. Hän nousi tuolilta tokkuraisena tapahtuneesta ja käveli kankein jaloin pihalle. Tuuheaa, vanhaa koivukujaa astellessaan Anna kuuli vielä hiljaisen rumpujen ja jousien yhteisen kaiun. Se tuli hänen sisältään...

Mustis jatkaa...

Menneisyyden morsian

HRRRRRR! Kuinka ne siperiassa tarkenee?

Rauhallista Joulua Ainalta ja Hiltalta

Hiltakin lähetti hyvänjoulun toivotukset, vaikka onkin pysytellyt visusti näkymättömissä. On sitä mieltä, että Ainan kiireiden takia hänkin joutuu paitsioon, ja tietty kärsii siitä. Voi asiassa olla perääkin, mutta eihän sitä tarvitse Hiltalle myöntää ;-)

Kanalan kuulumisia

Kanalassa tapahtuu aina pieniä muutoksia. Kun aikoinaan viisi vuotta sitten laitoin kanoja, olin aika vihreä ja tietämätäön monista seikoista. Luulin, että kun otan kanoja, samat kanat ovat minulla niin kauan, kuin niitä pidän. Näin ei kutenkaan käynyt. Kanalauma on erinäisistä syistä vaihtunut alkuperäisistä kokonaan. Vielä on joitakin jäljellä, jotka otin samalle vuodelle. Yhtäkään niistä en ole pois antanut, mutta sairastumiset ovat muutamia vieneet mennessään ja kukkoja on ollut pakko laittaa  jokunen kappale paremmille metsästysmaille. Tällä hetkellä minulla on yhdeksän kanaa ja kaksi kukkoa

Hän on Hiili. Hiilen äiti on puhtaan valkoinen sulkajalka ja isä kiuruvetinen mustankirjava kukko. Hiili on noin kolmen kuukauden ikäinen nuorineiti. Ihana lärpättäjä äänenmurroksineen.

Roope on Hiilen veli saman emon hautoma kukkopoika. Roope on kiltti kukon alku. Väritykseltään hyvin kanamainen. Katsotaan, kuinka höyhenistö lopulta kehittyy.

Santeri on dementoituneen kanaemon hautoma. Sanomme Suklaata dementoituneeksi, koska hän ei ole muninut moneen vuoteen, mutta on hyväkuntoinen kana. Sitten yhtä-äkkiä yllättää ja alkaa hautoa. Kolmesta munasta yksi syttyi ja Santeri sai mahdollisuutensa näyttää kukkoutensa. Jos kukot ovat luonteeltaan sopeutuvia, niin mnolemmat mahtuvat kanalaamme.

Tässä muuta katrasta muutama kappale. Sopuisaa sakkia kaikki.

Kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa, sanoo vanha sananlasku. Eikä se tee poikkeusta kanalassakaan. Pääsin todistamaan ensimmäisiä aikuistumisharjoituksia. Vähän vaapperaa vielä, mutta onhan panijakin vielä pantavaa pienempi ;-D Iloista joulun odotusta :)