LUPAUS

Koko tarina on luettavissa UUNAN blogista

AINA

Anna lähtee epävarmasti liikkeelle, vielä rummutuksen tasaisen rytmin tahdittaessa sydämen lyöntejä. Pyyhkäisee muutaman roskan tukastaan ja oikoo kävelypukunsa helmat suoriksi. Kävelee ristiriitaisin tuntein pihan poikki sisälle, jättääkseen lopulliset hyvästit lapsuuden kodille.

Hän päättää, ettei luo ajatustakaan mokomille shamaanijutuille, ei rummuille, ei susimiehille. Hän on hyvin koulutettu nykyajan ilmiö ja sellaisena aikoo myös pysyä. Monella on syntymämerkkejä, eivätkä he niihin sen suurempaa huomiota kiinnitä, miksi hän lähtisi siitä huolestumaan. Ei miksikään, hän tuhahtaa ja jatkaa matkaansa sisälle taloon, jossa on tähänastisesta elämästään pisimmän ajan viettänyt. Istahtaa viimeisen kerran äitinsä sängyn vieressä vielä viipyvälle tuolille, jättääkseen hyvästit ajalle, talolle ja muistoille.

Huoneen ikkunaa peittävän verhon välistä tuleva valojuova lankeaa Annan vieritse lattiaan, kuten se lankesi myös silloin, kun hän samalla tuolilla istui vielä hauraan äidin läsnä ollessa .

Annan ajatukset viipyvät äidin viimeisissä hetkissä, kun hän tuntee kylmän käden painautuvan omaansa vasten. Ja näkee vain valojuovan lattiassa. Juova alkaa elää, se laajenee valoisaksi tieksi hänen eteensä ja hän kuulee lempeän äänen jostain sivummalta: Anna, tie on sinua varten, uskalla nousta ja kulkea sen läpi. Kylmä käsi – jonka hän edelleen tuntee omallaan – johdattaa häntä ilman omaa tahtoaan eteenpäin. Musiikki, joka seuraa hänen kulkuaan, on ylimaallisen kaunista. Siinä soi vaimean rummutuksen lisäksi jouset. Ne tuovat mieleen kaukaisen sudenkutsun. Ääni kuuluu niin kaukaa, ettei Anna voi paikantaa sen tulosuuntaa... se kuuluu kaikkialta. Olenko menossa taivaaseen? Hän hymähtää, siihen on vaikea uskoa.

Tie levenee ja valostuu sitä mukaa, mitä pidemmälle Anna sitä astelee.

Hän ei huomaa muutosta, kuinka hän kulkee kohti lapsuuttaan. Käsi hänen kädessään on nyt lämmin ja turvallisen tuntuinen. Anna puristaa käden omaansa, tuntien sen voiman, joka virtaa niiden välillä.

Hän näkee kauempana oven, joka avautuu sitä mukaa, mitä lähemmäs se tulee. Hän astuu ovesta sisään ja saapuu avaraan huoneeseen, joka on kuin tippukiviluola, mutta huoneen pinnalla oleva aine näyttää homeiselta naavalta. Huoneen perällä istuu hahmo korkeassa tuolissa. Hahmo näyttää kovin iäkkäältä, tai patsaalta. Vaikutelman antaa sama naavamaisuus, mikä on kaikkialla muuallakin huoneessa. Annan lähestyessä ”naavamiestä” tämä katsoo tulijaa tarkkaavaisesti suoraan kullankeltaisilla silmillään.

Anna kävelee lapsen rohkeudella hahmon luo ja seisahtuu parin metrin päähän pienestä - valtavassa tuolissa istuvasta - miehestä, jonka ikää on mahdoton määrittää. Miehen vitivalkoinen harteille saakka laskeutuva tukka kehystää vahamaisen sileät kasvot, jotka heijastavat syvää rauhaa ja elämän viisautta.

Anna seisoo hievahtamatta, kunnes mies virkkaa: Tyttöseni, sinä tulit, olen odottanut sinua tuntemattoman ajan verran. Vihdoinkin kaikki alkaa mennä suuren suunnitelman mukaan. Puhuessaan tytölle, vanhuksen peittänyt naavamainen kuori alkaa haihtua ja niin käy koko huoneelle. Muutaman ajan kuluttua Anna huomaa seisovansa valoisassa kristallisalissa, valkopartaisen, hopealta hohtavaan viittaan puetun miehen edessä.

Anna, muistathan minut? Anna katsoo hämmentyneenä ylöspäin keltasilmäistä miestä, joka näyttää lapsensilmin katsottuna mahtavan isolta, ja hänen aivoihinsa latautuu kuvasarjoja ajoilta, jolloin hän ja hänen kaikki edeltäjänsä asuivat tässä samassa paikassa.

Isä, hän sanoo niin hiljaa, ettei kuule sitä kunnolla itsekään. Niin Annaseni, ”isä”... isä minä sinulle ja sinun monille edeltäjillesi olen. Monta sukupolvea kierto kulki, ennen kuin tuli sinun vuorosi. Jokainen on ollut tärkeä ajallaan. Nyt kuitenkin elämme uusia aikoja ja shamaaniajattelu on jäänyt yhä pienempien ryhmien kontolle. Sinulla oleva syntymämerkki kertoo ajan muutoksesta. Olet neljäs sukupolvi ja nainen. Shamaanit olivat useimmiten miehiä. Sinä olet nainen, ja tasa-arvoisuuden saattamiseksi täysivaltaiseksi, ensimmäinen tehtäväsi on muuttaa ammoisten aikojen kirjoitus.

Sinulle tarkoitettu voima tulee olemaan käytössäsi löydettyäsi kiven, joka on samaa vuorikristallia, kuin tämä asuinpaikkanikin on. Kivi kätkee lupauksen.

Anna säpsähti tuolilla, räpsäytti silmiään ja katsoi tyhjää, siististi pedattua sänkyä. Ikkunasta heijastuva valojuova oli himmentynyt. Oliko jo ilta, oliko hän nukkunut, vai mielikuvitusko jälleen oli vienyt hänet jonnekin vanhaan oletettuun menneisyyteen. Hän nousi tuolilta tokkuraisena tapahtuneesta ja käveli kankein jaloin pihalle. Tuuheaa, vanhaa koivukujaa astellessaan Anna kuuli vielä hiljaisen rumpujen ja jousien yhteisen kaiun. Se tuli hänen sisältään...

Mustis jatkaa...