Hankiherra ja vesikeli

Hankiherra loi vaippaansa hähes jokaisena päivänä, vähän kerrallaan. Kasvatti mahtavan paksua kuorta maan pinnalle, aikomuksenaan hukuttaa kaikki elävä alleen.
Se pullisteli ylpeästi kumpuilevia muotojaan ja kerskui ohikulkijoille, kuinka sen mahtia ei kukaan voinut- eikä uskaltanut vastustaa.
Ihmiset loivat polkuja päästäkseen pihoiltaan kulkemaan asioilleen. Kaikki ylimääräinen aurauskalusto oli valjastettu aukomaan teitä liikenteelle. Junat myöhästelivät, lentokenttiä suljettiin runsaan lumentulon takia.
Mutta hankiherra nautti katsellessaan ihmisten raatamista, saadakseen edes jonkilaisia liikkumisväyliä pidettyä auki.
  Hankiherra huomasi kuitenkin, ettei hänen työnsä kaikkia  ärsyttänyt. Lapset telmivät pehmeässä lumessa ja iloinen naurunkikatus kiiri kummuilla heidän laskiessaan rinteitä alas, sillä lumi oli liukasta ja eteenpäin vievää kirkasväristen muovipulkkien alla, joita vanhemmat olivat lapsilleen hankkineet läheisistä tavarataloista. Osa aikuisista nautti hiitämisestä valmiiksi tehdyillä laduilla, mitkä kiertelivät kuusikkokankailla ja rämeiköillä, antaen näin maastovaihteluidensa ansiosta oivallisia nousuja ja laskuja hiihtäjän iloksi.   Myyrät ja hiiret olivat turvassa hangen alla kissojen teräviltä kynsiltä ja ruokaa riitti linnuilta tippuneista siemenistä lintulaudan alla.  
Tämä hankiherraa vähän kiukutti ja se lisäsi lunta kerros kerrokselta lähes jokaisena yönä.

   Maaliskuun loppupuolella aurinko oli jo korkealla ja hankiherran levätessä  pitkän talven raadannasta, sillä oli aikaa sulatella hangenpintaa.
Pakkanen kovetti öisin auringon lämmittämän lumen niin kovaksi, että se kantoi kelkkaijat ja kävelijät.
Ihmiset pääsivät vaivattomasti minne ikinä halusivat mennä, aurinko paistoi, pakkasta muutama aste ja tuuliherrakin suopealla tuulella.
   Kaunis kevättalven sää sai kaikki kynnellekykenevät jalkautumaan kevätkirkkaille hangille.
Nyt ei oltu hankiherralle toreissaan, vaan kiitettiin paksua peitettä ja loivia kumpuja. Olihan siellä niin helppoa liikkua.
   Vesikeli heräili auringon lämmittäessä sen kylkiä,  se oli horrostanut koko talven, heräämättä kertaakaan suveamaan hankiherran paksuiksi kinoksiksi keräämiä lumipeitteitä. 
Se oli vielä uninen, eikä jaksanut kuunnella ihmisten riemunkiljahduksia, mitä sen korviin kantautui jokapuolelta, metsistä ja pelloilta.
   Se ajatteli, että alkaa olla se aika vuodesta, jolloin sen on otettava ohjat käsiinsä ja autettava ympäristöä valmistaumaan tulevaa kesää varten.
Vesikeli soitti tuulelle, voisiko se auttaa vähän alkuun sen suunnitelmia ja puhallella päivän pari lounaasta - hän kyllä hoitelisi loput.
Loppuisi tuo ihmisten juoksentelu pitkin hankia, se sanoi vielä kärttyisällä käyttämättömän karhealla äänellään.
   Tuuli lupasi auttaa vesikeliä puhaltamalla hangen rosoiseksi ja puhdistaisi samalla puiden ylijäämäroskat hangille. Ei kiusatkseen ketään, vain auttaakseen puita siistiytymään ylimääräisistä roskistaan, mitä aina kertyy niiden oksistoon.
   Vesikeli veti keuhkonsa täyteen ilmaa lämmitti sen ja puhalsi hangen pintaan, niin että hanki alkoi sulaa, sen pinta muuttui pettävänraskaaksi massaksi, kuului humahduksia lumen vajotessa tiiviimmäksi maata vasten.
Vesikeli leikki monta päivää, ennen kuin hankiherra heräsi ja huomasi talventyönsä hupenevan hukkaan.
Se yritti monet kerrat lisätä hankea, mutta vesikeli oli voimakkaampi, auringon ja tuulen antaessa sille lisäapua jatkaa lumen sulattamista.

Hankiherra myönsi häviönsä, se oli niin väsynyt koko talven ponnisteluista, ettei enää jaksanut taistella. Se kertoi kuitenkin lähtiessää menevänsä keräämään voimia ja tulevansa syksyllä takaisin selättämään vesikelin mahdin.
   Vesikeli riemuitsi voitostaan, se puhalsi hankien kristalliset kiteet juoksevaksi vedeksi, mikä kerääntyi lammikoiksi, yhtyi virroiksi lirisi ja solisi pieninä koskina, kerääntyen jokiin ja järviin. Matkaten lopulta suurten merien suistoille, noustakseen sumuna ilmaan ja syksyllä heräteltyään hankherran, sataakseen  jälleen uutena lumena uusiksi hangiksi.