Kaverukset

Hiili ja Nanni ovat hyviä kavereita. Hiilellä on kyllä iso aitaus, mutta kuten kaikki tiedämme, ruoho aidan takana on aina vihreämpää. Kana sai siemeniä, kissalle ne eivät kelvanneet, mutta yhtäjalkaa silti kuljettiin.

Hitaasti olen blogiani päivittänyt, nyt kuitenkin kesäterveiset, että hengissä ollaan :-)

Vappua

Tämän kevään vappu on poikkeavan luminen ja viileä. En muista, milloin olisimme vapun aattona voineet pilkkiä jäällä, jonka paksuus on vielä talven lukemissa- tai yleensä pilkkiä tähän aikaan. Nyt se on vielä aivan turvallista puuhaa.

Saalistakin tuli, mutta koko oli sen verran pieni, että pääsi jatkamaan kasvuaan, pyysin muutaman vuoden kuluttua tulemaan uudestaan. Murrosikäinen, alta kiloinen oli vielä tämä neiti...ehkä neiti.

Aamulla sitten lähdimme metsäpalstalle. Tämä on sellainen kävelytie, aikoinaan syntynyt pieni harju, jossa mieli lepää ja kunto kasvaa. Lumetkin sulaneet aika vähiin.

Ettei unohtuisi myöskään lahjatraktorin käyttö, piti sitäkin kokeilla- siirtää paremminkin hiekkamontulta makkaramökille, kun isäntä ajoi kuorman toisella traktorilla. 

Tulien hiillosta odotellessa oli hyvää aikaa tehdä kevätsiivous linnun pöntöille. Olivat viime kesänä poikasensa siellä kasvattaneet.

Mukava oli istahtaa teelle ja paistetuille makkaroille työteliään urakan jälkeen. Meillä on aina ollut tapana juhlistaa työtätekevien juhlaa tekemällä jotain itsekin :-))))

Hyötyharrastus

Varmaan kaikki jo tiedättekin, että olen aina ollut kova kalastamaan. Monesti ei kuitenkaan tule mainittua, mitä siitä hyötyy. Pilkkiminen on antoisa ajanviete, siinä yhdistyy sekä huvi, että hyöty.
Olen harrastanut pienestä pitäen onkimista ja aikuisempana uistelua. Myöhemmin verkkokalastusta ja pilkkimistä. Nyt kerron pilkkimisestä. Pilkkiminen on meditaatiomainen harrastus, silloin kun se tapahtuu vapaa-aikana ja ilman kilpailutilannetta. Siinä hermo lepää ja mieli rauhoittuu.

 Kirkas aurinkoinen aamu, pakkanen muutama aste. Silloin tulee kova kuume päästä jäälle, eikä siinä auta, jos lattia on luuttuamatta, tai kaupassa käymättä. Valinta on pilkkireppu selkään ja jäälle.

 Tänä kväänä sain viimeinkin vähän kankeahkon mieheni lähtemään merelle nossia ja siikaa pyytämään. Ei muuten kankea, mutta uusi asia ja paikka ;-) Norssi on jään alla ja siika pohjassa. No miten sitä nyt yhtäaikaa molempia pyytää. Aina on siimat sotkulla samasta reijästä pilkkien. Kaksi reikää vierekkäin ja toiseen morri jään alle ja toiseen pohjalle. Välillä tulee kiire, kun kumpainenkin vapa antaa merkin kalan olemassa olosta. Välillä kerkeää ottaa kuvn muillekin vinkiksi.

Pikkusiika söi mukavasti ja sain sitä sekä pannulle että pakkaseen

Norssi eli kuore on monen kalamiehen kiusa jäällä. Moni ei sitä ota ruokakalaksi. Sen haju pelottaa, eivätkä edes yritä laittaa siitä mitään. Lokkien ruoaksi jättävät jäälle. Minä kiinnostuin norssista juuri sen laitettavuuden takia. Halusin kokeilla, onko siitä syötäväksi. Venäjällä se on kallis herkku ostaa ja meillä hyljeksitään. Norssia saa näin kevätjäillä. Kun se on kutenut, se menee syvälle ja murjottaa siellä kesän ajan, käy vain harvoin pinnalla syömässä. Norssi on helppo perata, vain pää ja suoli pois, kuten muikulta. Muistuttaakin kovasti muikkua, on vaaleampi ja suomuton. Sen hajurauhanen on niskassa heti pään takana. Peratessa leikataan vähän reilusti pää pois, niin rauhanen lähtee mukana, eikä häiritse sen enempää kalan käyttöä.

  Oikein perkattuna sen haju häviää ja ruoaksi laitettuna se on maukas kala. Kalavelli ilman perunoita vie kielen mennessään, sen voin taata. Sämpylälle juustoa kyytipojaksi, niin kyllä jaksaa.

Savukalana norssi on kuin muikku, hyvin paljon samanlainen. Niitä syö yli tarpeen ja sitten juo kaivon tyhjäksi. Se kellä on mahdollisuus pyytää tätä herkkua, kokeilkaa, ette pety. Googlesta saa paljon hyviä ohjeita, mutta itse sävellykset ovat parhaita

Tunteet

LUPAUS

Koko tarina on luettavissa UUNAN blogista

AINA

Anna lähtee epävarmasti liikkeelle, vielä rummutuksen tasaisen rytmin tahdittaessa sydämen lyöntejä. Pyyhkäisee muutaman roskan tukastaan ja oikoo kävelypukunsa helmat suoriksi. Kävelee ristiriitaisin tuntein pihan poikki sisälle, jättääkseen lopulliset hyvästit lapsuuden kodille.

Hän päättää, ettei luo ajatustakaan mokomille shamaanijutuille, ei rummuille, ei susimiehille. Hän on hyvin koulutettu nykyajan ilmiö ja sellaisena aikoo myös pysyä. Monella on syntymämerkkejä, eivätkä he niihin sen suurempaa huomiota kiinnitä, miksi hän lähtisi siitä huolestumaan. Ei miksikään, hän tuhahtaa ja jatkaa matkaansa sisälle taloon, jossa on tähänastisesta elämästään pisimmän ajan viettänyt. Istahtaa viimeisen kerran äitinsä sängyn vieressä vielä viipyvälle tuolille, jättääkseen hyvästit ajalle, talolle ja muistoille.

Huoneen ikkunaa peittävän verhon välistä tuleva valojuova lankeaa Annan vieritse lattiaan, kuten se lankesi myös silloin, kun hän samalla tuolilla istui vielä hauraan äidin läsnä ollessa .

Annan ajatukset viipyvät äidin viimeisissä hetkissä, kun hän tuntee kylmän käden painautuvan omaansa vasten. Ja näkee vain valojuovan lattiassa. Juova alkaa elää, se laajenee valoisaksi tieksi hänen eteensä ja hän kuulee lempeän äänen jostain sivummalta: Anna, tie on sinua varten, uskalla nousta ja kulkea sen läpi. Kylmä käsi – jonka hän edelleen tuntee omallaan – johdattaa häntä ilman omaa tahtoaan eteenpäin. Musiikki, joka seuraa hänen kulkuaan, on ylimaallisen kaunista. Siinä soi vaimean rummutuksen lisäksi jouset. Ne tuovat mieleen kaukaisen sudenkutsun. Ääni kuuluu niin kaukaa, ettei Anna voi paikantaa sen tulosuuntaa... se kuuluu kaikkialta. Olenko menossa taivaaseen? Hän hymähtää, siihen on vaikea uskoa.

Tie levenee ja valostuu sitä mukaa, mitä pidemmälle Anna sitä astelee.

Hän ei huomaa muutosta, kuinka hän kulkee kohti lapsuuttaan. Käsi hänen kädessään on nyt lämmin ja turvallisen tuntuinen. Anna puristaa käden omaansa, tuntien sen voiman, joka virtaa niiden välillä.

Hän näkee kauempana oven, joka avautuu sitä mukaa, mitä lähemmäs se tulee. Hän astuu ovesta sisään ja saapuu avaraan huoneeseen, joka on kuin tippukiviluola, mutta huoneen pinnalla oleva aine näyttää homeiselta naavalta. Huoneen perällä istuu hahmo korkeassa tuolissa. Hahmo näyttää kovin iäkkäältä, tai patsaalta. Vaikutelman antaa sama naavamaisuus, mikä on kaikkialla muuallakin huoneessa. Annan lähestyessä ”naavamiestä” tämä katsoo tulijaa tarkkaavaisesti suoraan kullankeltaisilla silmillään.

Anna kävelee lapsen rohkeudella hahmon luo ja seisahtuu parin metrin päähän pienestä - valtavassa tuolissa istuvasta - miehestä, jonka ikää on mahdoton määrittää. Miehen vitivalkoinen harteille saakka laskeutuva tukka kehystää vahamaisen sileät kasvot, jotka heijastavat syvää rauhaa ja elämän viisautta.

Anna seisoo hievahtamatta, kunnes mies virkkaa: Tyttöseni, sinä tulit, olen odottanut sinua tuntemattoman ajan verran. Vihdoinkin kaikki alkaa mennä suuren suunnitelman mukaan. Puhuessaan tytölle, vanhuksen peittänyt naavamainen kuori alkaa haihtua ja niin käy koko huoneelle. Muutaman ajan kuluttua Anna huomaa seisovansa valoisassa kristallisalissa, valkopartaisen, hopealta hohtavaan viittaan puetun miehen edessä.

Anna, muistathan minut? Anna katsoo hämmentyneenä ylöspäin keltasilmäistä miestä, joka näyttää lapsensilmin katsottuna mahtavan isolta, ja hänen aivoihinsa latautuu kuvasarjoja ajoilta, jolloin hän ja hänen kaikki edeltäjänsä asuivat tässä samassa paikassa.

Isä, hän sanoo niin hiljaa, ettei kuule sitä kunnolla itsekään. Niin Annaseni, ”isä”... isä minä sinulle ja sinun monille edeltäjillesi olen. Monta sukupolvea kierto kulki, ennen kuin tuli sinun vuorosi. Jokainen on ollut tärkeä ajallaan. Nyt kuitenkin elämme uusia aikoja ja shamaaniajattelu on jäänyt yhä pienempien ryhmien kontolle. Sinulla oleva syntymämerkki kertoo ajan muutoksesta. Olet neljäs sukupolvi ja nainen. Shamaanit olivat useimmiten miehiä. Sinä olet nainen, ja tasa-arvoisuuden saattamiseksi täysivaltaiseksi, ensimmäinen tehtäväsi on muuttaa ammoisten aikojen kirjoitus.

Sinulle tarkoitettu voima tulee olemaan käytössäsi löydettyäsi kiven, joka on samaa vuorikristallia, kuin tämä asuinpaikkanikin on. Kivi kätkee lupauksen.

Anna säpsähti tuolilla, räpsäytti silmiään ja katsoi tyhjää, siististi pedattua sänkyä. Ikkunasta heijastuva valojuova oli himmentynyt. Oliko jo ilta, oliko hän nukkunut, vai mielikuvitusko jälleen oli vienyt hänet jonnekin vanhaan oletettuun menneisyyteen. Hän nousi tuolilta tokkuraisena tapahtuneesta ja käveli kankein jaloin pihalle. Tuuheaa, vanhaa koivukujaa astellessaan Anna kuuli vielä hiljaisen rumpujen ja jousien yhteisen kaiun. Se tuli hänen sisältään...

Mustis jatkaa...

Menneisyyden morsian

HRRRRRR! Kuinka ne siperiassa tarkenee?

Rauhallista Joulua Ainalta ja Hiltalta

Hiltakin lähetti hyvänjoulun toivotukset, vaikka onkin pysytellyt visusti näkymättömissä. On sitä mieltä, että Ainan kiireiden takia hänkin joutuu paitsioon, ja tietty kärsii siitä. Voi asiassa olla perääkin, mutta eihän sitä tarvitse Hiltalle myöntää ;-)

Kanalan kuulumisia

Kanalassa tapahtuu aina pieniä muutoksia. Kun aikoinaan viisi vuotta sitten laitoin kanoja, olin aika vihreä ja tietämätäön monista seikoista. Luulin, että kun otan kanoja, samat kanat ovat minulla niin kauan, kuin niitä pidän. Näin ei kutenkaan käynyt. Kanalauma on erinäisistä syistä vaihtunut alkuperäisistä kokonaan. Vielä on joitakin jäljellä, jotka otin samalle vuodelle. Yhtäkään niistä en ole pois antanut, mutta sairastumiset ovat muutamia vieneet mennessään ja kukkoja on ollut pakko laittaa  jokunen kappale paremmille metsästysmaille. Tällä hetkellä minulla on yhdeksän kanaa ja kaksi kukkoa

Hän on Hiili. Hiilen äiti on puhtaan valkoinen sulkajalka ja isä kiuruvetinen mustankirjava kukko. Hiili on noin kolmen kuukauden ikäinen nuorineiti. Ihana lärpättäjä äänenmurroksineen.

Roope on Hiilen veli saman emon hautoma kukkopoika. Roope on kiltti kukon alku. Väritykseltään hyvin kanamainen. Katsotaan, kuinka höyhenistö lopulta kehittyy.

Santeri on dementoituneen kanaemon hautoma. Sanomme Suklaata dementoituneeksi, koska hän ei ole muninut moneen vuoteen, mutta on hyväkuntoinen kana. Sitten yhtä-äkkiä yllättää ja alkaa hautoa. Kolmesta munasta yksi syttyi ja Santeri sai mahdollisuutensa näyttää kukkoutensa. Jos kukot ovat luonteeltaan sopeutuvia, niin mnolemmat mahtuvat kanalaamme.

Tässä muuta katrasta muutama kappale. Sopuisaa sakkia kaikki.

Kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa, sanoo vanha sananlasku. Eikä se tee poikkeusta kanalassakaan. Pääsin todistamaan ensimmäisiä aikuistumisharjoituksia. Vähän vaapperaa vielä, mutta onhan panijakin vielä pantavaa pienempi ;-D Iloista joulun odotusta :)

Keltainen tyttö

Marraskuu on masentava. Löytyy siitä rauhaa, iloa ja toivoa, kun antaa mielelle vallan.

Tulevaisuuden toive

Olen vain vähän saanut aikaseksi tänä syksynä ja hiljaiseloni taitaa vielä jatkua joinkin aikaa.

Kuollut en sentään vielä ole ;-D, joten syysterveisiä teille ahkerat blogilaiset :-)

Teema Maisema 3-6

Tässä teemakuun maisemien loppusarja...

...ja tässä kollaasi.

Iloa elämään

Tämä talvenselkä on ollut vähän tällaista mitääsanomatonta aikaa, mutta aurinko nousee joka päivä korkeammalle ja panee väkisinkin virran kiertämään... ainakin luulen että panee :-)

Kortti

Teema Omakuva 4-6

No niin ja nyt sitten se analyysi: Olen luotani työntävä (jalat) Suojelen itseäni ulkopuolisilta (kädet) Olen kylmäkiskoinen (kasvot)Olen tuhrittu ja tuhrinut. En osaa ottaa vastaan lämpöä, silti olen tällainen. Mutta kyllä minun kanssani pärjää (tausta) :-DDD