Polku

 Ensimmäinen 250-sivuinen romaani on nähnyt päivänvalon

 Polku kertoo erilaisten ihmisten kohtaamisista. Se on niiden yhdistymistä, loittonemista, polkujen sovittelemista. Kenenkään polut eivät ole suoraa viivaa, mutta sovittelemalla ja ymmärtämällä ─ ainakin viereiset polut ovat kuljettavissa.

Junamatka

Junamatka

Aseman seinänvieruspenkillä istuva nainen odottaa junaa, automaatista ostettu matkalippu määränpäähän, visusti käsivarren suojassa olevassa käsilaukussa. Hän keskittyy selaamaan kioskilta ostamaansa naistenlehteä. Lukiessaan hänelle mielenkiintoista artikkelia, naisen korviin kantautuu kuuluttajan ääni:
   — Juna Helsinkiin lähtee raiteelta kolme!

Nainen säpsähtää, sulloo kiireesti lehden laukkuunsa, ja lähtee juoksujalkaa kohti junaa, peläten sen jättävän hänet laiturille. Juuri kun hän pääsee sisälle, lippu nousee lähettäjän antaessa lähtöluvan junalle. Konnari on nähnyt naisen kiireen, ja päästää hänet vielä mukaan.

Nainen istuu tyhjälle penkille, huokaisee helpotuksesta ja moittii itseään; Uppoutua nyt tuolla tavalla lukemaan ja unohtaa ajankulun. Lopulta kaikki on kuitenkin hyvin. Hän istuu junassa, kaivaa kesken jääneen lehden laukusta, etsii mukavan asennon ja jatkaa kesken jäänyttä artikkelia.

Konduktööri tulee leimaamaan lippuja. Nainen ojentaa huolettomasti lippunsa, jonka oli varannut valmiiksi käteensä.
    — Juna ei pysähdy lippua vastaavalla asemalla. Tämä on Helsinkiin menevä juna, eikä pysähdy ennen seuraavaa kaupunkia. Nainen hermostuu huomatessaan olevansa väärässä junassa. Monien neuvottelujen jälkeen hän jää seuraavassa kaupungissa pois, ja miettii, miten päästä palaamaan kotipitäjäänsä. Aikaa seuraavan junan lähtöön on monta tuntia, eikä bussi kulje sille päivälle ollenkaan sinnepäin.

Nainen päättää mennä lähellä sijaitsevaan tavarataloon kuluttamaan aikaansa, Liikkeeseen saavuttuaan havaitsee hedelmätiskillä kotipitäjänsä hautaurakoisijan, hänet hän tuntee vain ulkonäöltä.             
  Nainen ei kuulu vakinaisiin kirkossa kävijöihin, eikä sen takia ole kovin tuttu kirkon henkilökunnan kanssa.

Hautaurakoitsija on juuri valitsemassa hedelmätiskillä omenia pussiinsa. Hätä ei lue lakia, nainen ajattelee, ja kiertää tiskin takaa urakoitsijaa vastaan niin, että he ikäänkuin kohtaisivat vahingoissa. Urakoitsija kääntyy punnitsemaan pussiin laittamiaan omenia vaa`alle, joka on eri suunnassa, mistä nainen on tulossa. Nainen hämmentyy, mutta muuttaa vikkelästi suuntaa, saadakseen kohtaamisen tuntumaan sattumalta.

Hän tervehtii iloisesti urakoitsijaa, kyselee kuulumisia, kertoen samalla runsassanaisesti kömmähdyksestään junalipun kanssa. Hautaurakoitsija kuuntelee hajamielisesti naisen vuodatusta, mutta kohteliaana miehenä lopulta ymmärtää yskän ja ehdottaa kyytiä. Oltiinhan menossa samaan suuntaan. Nainen pyytelee anteeksi puheliaisuuttaan ja samalla kiittelee kovasti miestä ehdotuksesta.

    — Enhän minä sillä, mutta kun näin vahingoissa yhteen osuttiin, ja ehdotatte, niin miksipä ei... Jouduttaahan se jonkin verran kotiin pääsyä, kun seuraava juna tulee vasta kolmen tunnin kuluttua, nainen lepertelee. Urakoitsia saa hedelmänsä punnittua, ja kassalta selvittyään, lähtevät yhtämatkaa kohti parkkipaikalla odottavaa autoa. Matkaa kotipitäjään oli kymmeniä kilometrejä, puhetta riittää molemmilla, matka taittuu rattoisasti, ja mikä parasta, molemmat sattuvat olemaan leskiä...

Vieras kotonaan

Sipsuttelen keveissä kesähepenissä pienen matkalaukun kanssa koivukujaa, joka on jo lahoamispisteessä. Lahonneita oksantyviä, joihin on helppo kololinnun pesänsä kaivaa. Nappaan lehden riippakoivusta, laitan sen hampaideni väliin testatakseni, olinko varmasti suomessa ja kotikonnuillani. Maistuuko lehti vielä samalta kuin lapsena. Silloin se maistui vähän kitkerältä ja kieleen jäi limainen tunne. Sylkäisen murskaantuneen lehdenjämän polun varteen, ja jatkan matkaani kohti kauempana häämöttävää uudisrakennusta.

Kevyt matkalaukku kulkee mukavasti vasemmassa kädessäni. Se on vahvaa nahkaa, suorakaiteen muotoinen ja kiiltävillä lukoilla varustettu. Vahvasta kantorivasta on helppo pitää kiinni ja se pysyy tukevasti kädessä. Mukana ei ole ylimääräistä painolastia, onhan kesä ja vaatetuskin sen mukaan kevyttä ja ilmavaa.

Päälleni laitoin punakukkaisen vaalean, puolikello mekon. Vyötäröä korostaa valkoinen kapea vyö, ja leppäkerttua esittävä rintasolki kiikkuu vasemman rintani yläpuolella. Hihat mekossa ovat lyhyet ja väljät. Se antaa hieman tyttömäisen ilmeen ja nuorihan vielä olenkin, vasta nelikymppinen, parhaassa iässä. Naurahdan ajatuksilleni

Astelen kujaa ja panen merkille ympäristön, joka on muuttunut sitten lapsuuden muistoista. Ennen oikealla puolella olivat rehevät heinäpellot, nyt paikalla kasvaa pajukkoa. Sieltä kuuluu lintujen monisointuinen sirkutus, reviirien puolustus käy kiihkeänä. Onhan kesä vielä aluillaan, ja linnuilla poikaset ruokittavana.

Vaalea, hartioille ylettyvä tukkani pursuaa leveälierisen hatun alta. Hattu on punottu niinestä ja siinä on punaiset nauhat. Ne ilakoivat kilpaa hiusteni kanssa, tuulen yrittäessä kiskoa hattua, jota joudun välillä korjailemaan oikeaan asentoonsa. Matalat kangaskengät antavat tilaa kulkea vapaasti ruohottuneella tiepohjalla.

Katseeni hakee koko ajan uusia kohteita ja suora, mummolta peritty nenäni nuuskuttaa pihan tuoksuja, vetäen tuttuja hajuja keuhkojen syvimpiin sopukoihin asti.

Saavun talon pihalle, katson uutta, vastarakennettua taloa ja vertaan sen ulkomuotoa vanhaan, joka kyyhöttää pienen matkan päässä. Synnyin neljäkymmentä vuotta sitten vanhassa talossa, sen ainoassa kamarissa.

Uudisrakennuksen oli rakentanut talon uusi omistaja. Maanviljelystä talossa ei enää harrastettu. Luultavasti perhe kävi töissä asunnon ulkopuolella, ja sen takia kujan molemmin puolin olevat pellot olivat joutaneet lintujen pesäpaikoiksi. Annan lapsuuteni muistikuvien kiitää silmieni ohi. Vanhaa mökkiä lukuun ottamatta näytti, ettei paljon entistä oltu jätetty pihapiiriin. Sentään pahasti kallellaan oleva maakellari oli vielä metsän reunassa paikallaan. Sen katossa aikanaan olleet päreet aika oli syönyt. Jokunen laudanpätkä oli nakattu suurimpien reikien suojaksi. Kaivo ruostuneine pumppuineen kyyhötti vielä kankaan laidassa olevan kaivon kannen keskellä. Vanhat rakennelmat näyttivät häpeävän olemassaoloaan uuden komean tiilitalon liepeillä. Vastakkainasettelu oli ristiriidassa keskenään ja tarkoitus lieneekin purkaa ja hävittää vanhat pois, mutta siihen ei aika ollut vielä riittänyt. Talo oli tyhjä, väki lienee ollut töissä, tai lomalla jossain päin maata.
Istuin pihakeinuun miettien, kuinka vierasmaalaiseksi itseni tunsin, omalla synnyinseudullani
Ollessani kymmenenvuoden ikäinen vanhempani muuttivat työn perässä Norjan kalatehtaille. Aikuistuttuani menin naimisiin norjalaisen miehen kanssa ja asun nykyään Oslossa. Työskentelen yhdessä suurista ICA:n kauppaketjun myymälöistä myymäläpäällikkönä.
Eläkkeelle jäätyään isäni ja äitini muuttivat takaisin suomeen, ja tultuani tapaamaan vanhempiani, halusin käydä katsomassa entisiä synnyinseutujani. Tässä minä nyt istun, tutun, mutta tuntemattoman talon pihakeinussa. Outona, vieraana, tänne kuulumattomana, napanuorani tänne houkuttelemana, ja yritän loihtia lapsuuden muistoja mieleeni.

Nousen keinusta, otan matkalaukun vasempaan käteeni, katson kerran taakseni ja hyvästelen yhden aikajakson elämästäni.

Introvertti, Siltäväliltä ja Ekstrovertti lähtivät jouluostoksille

 

Introvertti, Siltäväliltä ja Ekstrovertti palailevat illan jo tummuessa jouluostoksilta.
Kas kun sattui niin, että heidän allakkansa mukaan tänään piti olla aatto! Mutta kun se olikin muiden mielestä vasta huomenna, niin kävivät joutessaan jouluostoksilla. Siirappia piti ostaa ja kinkunpaistopussi. Kauppaan päästyään havaitsivat rahan jääneen kotiin. Saivat joulumuorilta viiskymppisen lainaan. Kaupassa ei muistettu enää, mitä piti hankkia, joten ostelivat vain jotain, että kehtasivat mennä kassan ohi. Ostivat parit hampurilaiset ja jauhelihapaketin. Kotimatkalla muisti palasi, mutta ne kinkkupussi ja siirappi ovat edelleen kaupassa.
Että jouluja vain persoonilleni, haemma kuusen, kun vielä muistaa.

Unohtu melkein! Hyvää joulua jokaiselle lukijalleni     ;-)))                                       

                                                                                                                                      

                                                                   Matkalla

Nuori nainen istuu puolimakaavassa asennossa kansituolilla ja tähyää horisonttiin, missä näkyy vain veden ja taivaan yhtymäkohta. Laivan hiljainen ääni ja huomaamaton keinunta raukaisee katselijaa. Hän antaa luomien laskeutua iiristensä suojaksi, auringon hyväillessä hoikkaa vartaloa.

   Joku rykäisee kohteliaasti naisen vierellä. Hän säpsähtää ajatuksistaan ja kääntää katseensa kohti tulijaa.
   — Anteeksi, mutta onko tässä tilaa vielä yhdelle ”rexonan” käyttäjälle? Tulija kysyy leikkisä pilke silmissään.

Nainen raottaa toista silmäänsä ja huomaa kysyjän mielestään komeaksi mieheksi. Ennen kuin vastaa, hän panee merkille miehen merenvihreät silmät, ja vähän kulmikkaat kasvot, sekä pitkän rotevan olemuksen,
   — Tyhjä tuolihan siinä on... vielä.
Nainen kääntyy vieressään olevasta tuolista poispäin, ja antaa miehen rauhassa hyväksyä sen −tai hakea toisen paikan auringon palvontaansa varten. Nainen kuulee, kuinka tuoli avataan ja siihen rojahtaa noin yhdeksänkymmentäkiloa nuoren miehen lihaa. Hän ei anna tulijan häiritä itseään, vaan antaa luomiensa sulkea ympäristön näkyvistään.

    Kotvasen kuluttua viereiseltä tuolilta kuuluu hiljainen rykäisy, mutta nainen ei ole sitä kuulevinaan. Vähän ajan kuluttua, hän tuntee olkapäässään kevyen kosketuksen, ja kääntyy häirityksi tulleen ilme kasvoillaan, koputtelijaan päin, imarreltuna yhteydenotosta.
  — Ajattelin käydä hakemassa juotavaa, tuonko sinullekin, vieruskaveri kysyy kohteliaasti?
Nainen on miettivinään, ja vaivoin jaksaa pitää häirityksi tulleen ilmeen kasvoillaan, mutta vastaa yhtä kohteliaasti.

   — Kyllä, kiitos mielellään, ellei siitä ole sinulle vaivaa. 

   — Ei toki, hyvässä seurassa lasillinen on mieluisa välipala ruokaa odotellessa. Mitä haluaisit minun tuovan sinulle?
 — Mitä itse ajattelit ottaa?
 — Mielessäni kävi valkoviini. Kävisikö sama sinulle?
 — Kyllä lasillinen menee, mutta saanko myös kivennäisveden viinin lisäksi. Viini ei korvaa nestevajausta?

 — Siispä kaksi valkoviiniä ja kivennäisvesi.
Mies katoaa jonnekin laivan uumeniin toimittamaan asiaansa, ja nainen jatkaa häirittyjä päiväuniaan.

   — Herätys uusi ystäväni, täältä teidän nöyrin kamaripalvelijanne tuo virkistävän välipalan. Nautitaan se yhdessä ja hyvässä hengessä.

Nainen nostaa tuolin istuma-asentoon, ja ottaa mielihyvää tuntien annoksensa vastaan. Mies on juoman lisäksi tuonut kauniisiin lasimaljoihin taidolla rakennetut jäätelöannokset molemmille.

  Nyyti

Nyyti on kasvanut kissan kokoiseksi, mutta tavat ovat pienen pennun. On koko perheen silmäterä ja veijari. Juuri tuossa äsken oli ystäväni yökylässä, Nyyti oli löytänyt hänen nahkasaapikkaansa ja teroittanut kyntensä niihin. Ei siinä auttanut muorin, kuin korvata kengät omistajalleen. Niii iiin, ei kissaa edes toruttu, sitä kaikkea sattuu :-DD

 

Tehtiin kanojen kanssa syystöitä. Kasvulaatikoiden mullikosta löytyi meheviä lieroja. Ilmainen mullanmuokkaus emännälle.

Myöhemmin syksyllä lisäsimme muutamia kanoja. Myös kukko meni vaihtoon. Tässä ovat vielä juuri kotiuttettuina uudessa kodissaan.

Anna, Kaisa ja Reetta

Anna, Kaisa ja Reetta olivat pitkäaikaisia kavereita keskenään. Vaikka he olivat erilaisia luonteiltaan ja kovin erilaiset lähtökohdat elämälleen saaneet, niin jostakin syystä he olivat punoutuneet ystäviksi keskenään. Usein viinilasit seuranaan paransivat maailmaa ja suunnittelivat matkoja, joita silloin tällöin myös toteuttivat.             
Seuraavan matkansa he suunnittelivat Ranskaan, vuokraisivat sieltä talon, jossa aikoivat viipyä kaksi viikkoa. He halusivat ranskan kauniille maaseudulle. Sitä oli Annan sisar suositellut. Paikka sijaitsi noin sataviisikymmentä kilometriä Pariisista länteen.
 Matka meni hyvin ja iltamyöhäisellä perille päästyään, kaverukset olivat lopen uupuneita, laittautuivat nukkumaan ja odottamaan ensimmäistä lomapäiväänsä.

   Lauantai valkeni aurinkoisena, aamu oli jo pitkällä, kun naiset kömpivät kahville, jonka Anna oli valmiiksi laittanut. He istuivat unisina pöydän ympärillä, Anna valitteli päänsärkyä ja Kaisa tapansa mukaan yritti lohduttaa, tarjoten aspiriinia kiusalliseen vaivaan. Reetta oli hiljaa, hörppi vain mustaa kahviaan ja odotti, mitä toiset suunnittelivat päivän ohjelmaksi.    Ideointi ja väläykset tulivat yleensä Annalta. Niin tapahtui myös tänä aamuna. Aspiriinin ja kupillisen kahvia saaneena Anna virkistyi niin paljon, että loihe lausumaan.

— Mitä mieltä olette, jos lähdetään kaupunkiin shoppailemaan, tuodaan samalla ruoat sunnuntaita varten?   Kaisalle asia sopi oikeinkin hyvin, eikä Reetankaan mielestä ehdotus huono ollut.

— Mennään kävellen ja kun jokaisella on kuitenkin kantamuksia takaisin tullessa, niin tullaan bussilla pois. Menomatkalla saamme liikuntaa ja happea keuhkojen täydeltä. Seitsemän kilometrin matka ei ole konstikaan kävellä näin reippailta naisilta, Anna julisti.
Päivä on kuuma jo aamusta, joten vaatetus saa olla kevyt. Avokkailla pärjää hyvin, hän jatkoi. 
   Anna oli vähän pyöreähkö muodoiltaan ja rakasti olla nätti. Hän oli sitä mieltä, että laittaisi varpailta auki olevat ja muutaman sentin koroilla varustetut kengät. Kaisa epäili Annan valintaa, mutta Anna puolusti valintaansa:

— Eihän seitsemän kilometriä ole matka eikä mikään kävellä, kun bussilla pääsee pois. Kaisa ja Reetta laittoivat varalta tanakammat jalkineet.                  
  Aamupalan syötyään ja hienoksi tälläydyttyään kolmikko lähti askeltamaan kohti kaupunkia. Iloisen puheensorinan saattelemana he kävelivät reipasta tahtia hyvin tasoitettua hiekkatietä kohti määränpäätään. Matkan varrella luikerteli matala kirkasvetinen puro, jonka kohdalla naiset lepäsivät hetken ja ottivat mukaansa varattua vettä kurkun kostukkeeksi. Nummimainen maasto polveili loivine mäkineen, muodostaen jatkuvia ylä- ja alamäkiä. Se antoi kovan haasteen tottumattomille kulkijoille, varsinkin avokkailla liikkeellä olevalle Annalle.

  Jo puolenvälin jälkeen Annalla alkoi olla pieniä ongelmia kenkiensä kanssa. Ne painoivat varpaiden syrjiä, hiersivät kantapäitä ja niillä oli vaikea kävellä. Sinnikkäästi hän kuitenkin jatkoi todeten, ettei kaupunkiin ole enää pitkälti, eikä tulomatkasta tarvitse huolehtia.   

   Lopulta perille kuitenkin päästiin, käytiin kaupoissa ja ostettiin ruokaa ja muita taloustarvikkeita. Bussin piti lähteä kello kolme iltapäivällä ja naiset olivat ajoissa pysäkillä kasseineen odottamassa kotiin pääsyä. Bussi ei kuitenkaan tullut, vaikka kello oli jo reilusti yli kolmen. Lauantaiaikataulun mukaan bussi ei kulkenut naisten talon ohi menevää reittiä. Siitä naiset eivät olleet tietoisia. Kun heille asia selvisi, siinä aikansa mietittiin mitä tehdä. Anna ei voinut kävellä, sillä kengät hankasivat varpaita. Kaisa oli vähän huonojalkainen jo ikänsäkin puolesta. Reetta olisi jaksanut. Hänellä oli hyvät kengät, terveet jalat ja kuntoakin enemmän kuin kanssakulkijoilla ja nuorempikin hän oli.

Aikansa mietittyään tukalaa tilannetta, he päättivät ajaa taksilla kotiin. Taksit olivat kaikki menossa, eikä niitä ollut yhtään kappaletta saatavilla muutamaan tuntiin. Taksineiti kertoi kuljetusruuhkan olevan aina lauantaisin pitkä. Taksi olisi pitänyt tilata tunteja ennen aiottua matkaa. Se oli karua kertomaa naisille. He eivät olleet kotimaassaan tottuneet siihen, etteivät bussit kulje, eivätkä taksit riitä kaikille heti tilauksen jälkeen.

   Siinä sitä istuttiin puisella penkillä ja mietittiin, mikä neuvoksi. Nälkä alkoi jo vaivata; olihan aamiaisesta monta tuntia ja raskas patikkamatka takana. Ruokailemassa he päättivät kuitenkin käydä, ennen uutta ponnistusta kävellä takaisin asunnolle. He menivät läheiseen baariin ruokailemaan ja tapasivat siellä kaksi tuttua nuorta miestä. Hekin odottivat taksia ja sanoivat pääsevänsä muutaman tunnin kuluttua asunnolleen. Kaisa rohkaisi mielensä ja kysyi miehiltä.

— Tuotteko osan tavaroistamme autossa? Me emme jaksa kaikkea kantaa, jos kävelemme matkan kotiin. Pojat lupasivat, jos tavaroilla ei ole kiire. Naiset valitsivat tärkeimmät ostoksista mukaansa ja miesten huoleksi jäi toimittaa loput heidän asunnolleen.

  Ruokailun loputtua kolmikkoa odotti pitkä ja rasittava kotimatka. Kassit painoivat ja Annan kengät olivat parhaat päivänsä nähneet, jaloista puhumattakaan. Välillä istuttiin, levättiin ja hierottiin Annan jalkoja, joihin oli tullut pahoja hiertymiä ja rakkoja. Matkaa jatkettiin kuitenkin urhoollisesti kilometri kerrallaan. Loppumatkasta Anna nakkasi kengät kokonaan pois ja yritti kävellä avojaloin, mutta sekään ei sorapintaiseen tiehen tottumattomilla jalkapohjilla onnistunut. Vaikka tie oli tasainen, oli siinä pientä kiveä hiekan seassa, mikä ärsytti ohutnahkaisia jalkapohjia.

   Vihdoin matka kuitenkin loppui ja naiset olivat läpi väsyneitä, nälkäisiä ja kipeitä äkkinäisestä kävelystä kuumalla ilmalla. Kaisa laittoi ruokaa ja Reetta virvoitteli Annan rakkojen koristamia jalkoja pyyhkeillä, joita kostutti vodkalla. Ainetta oli onneksi kaapissa. Taisi siinä tulla väsymystä voideltua sisältäkin.

 Muutaman tunnin kuluttua ovelta kuului napakka koputus. Oven takana seisoivat päivällä kohdatut miehet. Iloisesti hymyillen pojat ojensivat ostoskassit Reetalle. Kyselivät siinä samalla, kuinka patikkamatka oli onnistunut? Anna näytti rakkuloilla olevia jalkojaan ja väänsi naamansa teennäiseen irvistykseen. Pojat saivat palkkana avustaan yksityiskohtaisen selostuksen paluumatkasta pullakahvilla höystettynä.

Matkamuistokirja sai merkinnän: Kauhea päivä.