AINA

Vieras kotonaan

Sipsuttelen keveissä kesähepenissä pienen matkalaukun kanssa koivukujaa, joka on jo lahoamispisteessä. Lahonneita oksantyviä, joihin on helppo kololinnun pesänsä kaivaa. Nappaan lehden riippakoivusta, laitan sen hampaideni väliin testatakseni, olinko varmasti suomessa ja kotikonnuillani. Maistuuko lehti vielä samalta kuin lapsena. Silloin se maistui vähän kitkerältä ja kieleen jäi limainen tunne. Sylkäisen murskaantuneen lehdenjämän polun varteen, ja jatkan matkaani kohti kauempana häämöttävää uudisrakennusta.

Kevyt matkalaukku kulkee mukavasti vasemmassa kädessäni. Se on vahvaa nahkaa, suorakaiteen muotoinen ja kiiltävillä lukoilla varustettu. Vahvasta kantorivasta on helppo pitää kiinni ja se pysyy tukevasti kädessä. Mukana ei ole ylimääräistä painolastia, onhan kesä ja vaatetuskin sen mukaan kevyttä ja ilmavaa.

Päälleni laitoin punakukkaisen vaalean, puolikello mekon. Vyötäröä korostaa valkoinen kapea vyö, ja leppäkerttua esittävä rintasolki kiikkuu vasemman rintani yläpuolella. Hihat mekossa ovat lyhyet ja väljät. Se antaa hieman tyttömäisen ilmeen ja nuorihan vielä olenkin, vasta nelikymppinen, parhaassa iässä. Naurahdan ajatuksilleni

Astelen kujaa ja panen merkille ympäristön, joka on muuttunut sitten lapsuuden muistoista. Ennen oikealla puolella olivat rehevät heinäpellot, nyt paikalla kasvaa pajukkoa. Sieltä kuuluu lintujen monisointuinen sirkutus, reviirien puolustus käy kiihkeänä. Onhan kesä vielä aluillaan, ja linnuilla poikaset ruokittavana.

Vaalea, hartioille ylettyvä tukkani pursuaa leveälierisen hatun alta. Hattu on punottu niinestä ja siinä on punaiset nauhat. Ne ilakoivat kilpaa hiusteni kanssa, tuulen yrittäessä kiskoa hattua, jota joudun välillä korjailemaan oikeaan asentoonsa. Matalat kangaskengät antavat tilaa kulkea vapaasti ruohottuneella tiepohjalla.

Katseeni hakee koko ajan uusia kohteita ja suora, mummolta peritty nenäni nuuskuttaa pihan tuoksuja, vetäen tuttuja hajuja keuhkojen syvimpiin sopukoihin asti.

Saavun talon pihalle, katson uutta, vastarakennettua taloa ja vertaan sen ulkomuotoa vanhaan, joka kyyhöttää pienen matkan päässä. Synnyin neljäkymmentä vuotta sitten vanhassa talossa, sen ainoassa kamarissa.

Uudisrakennuksen oli rakentanut talon uusi omistaja. Maanviljelystä talossa ei enää harrastettu. Luultavasti perhe kävi töissä asunnon ulkopuolella, ja sen takia kujan molemmin puolin olevat pellot olivat joutaneet lintujen pesäpaikoiksi. Annan lapsuuteni muistikuvien kiitää silmieni ohi. Vanhaa mökkiä lukuun ottamatta näytti, ettei paljon entistä oltu jätetty pihapiiriin. Sentään pahasti kallellaan oleva maakellari oli vielä metsän reunassa paikallaan. Sen katossa aikanaan olleet päreet aika oli syönyt. Jokunen laudanpätkä oli nakattu suurimpien reikien suojaksi. Kaivo ruostuneine pumppuineen kyyhötti vielä kankaan laidassa olevan kaivon kannen keskellä. Vanhat rakennelmat näyttivät häpeävän olemassaoloaan uuden komean tiilitalon liepeillä. Vastakkainasettelu oli ristiriidassa keskenään ja tarkoitus lieneekin purkaa ja hävittää vanhat pois, mutta siihen ei aika ollut vielä riittänyt. Talo oli tyhjä, väki lienee ollut töissä, tai lomalla jossain päin maata.
Istuin pihakeinuun miettien, kuinka vierasmaalaiseksi itseni tunsin, omalla synnyinseudullani
Ollessani kymmenenvuoden ikäinen vanhempani muuttivat työn perässä Norjan kalatehtaille. Aikuistuttuani menin naimisiin norjalaisen miehen kanssa ja asun nykyään Oslossa. Työskentelen yhdessä suurista ICA:n kauppaketjun myymälöistä myymäläpäällikkönä.
Eläkkeelle jäätyään isäni ja äitini muuttivat takaisin suomeen, ja tultuani tapaamaan vanhempiani, halusin käydä katsomassa entisiä synnyinseutujani. Tässä minä nyt istun, tutun, mutta tuntemattoman talon pihakeinussa. Outona, vieraana, tänne kuulumattomana, napanuorani tänne houkuttelemana, ja yritän loihtia lapsuuden muistoja mieleeni.

Nousen keinusta, otan matkalaukun vasempaan käteeni, katson kerran taakseni ja hyvästelen yhden aikajakson elämästäni.