Iskun paikka

Tervehdys

Raadoin työpaikallani hullunlailla, päästäkseni pomoni suosioon. Halusin hänet hinnalla millä hyvänsä toisten nenän edestä. Olin heikkona tähän vehkeilijään, hänen miehekkääseen olemukseensa ja kiiltävään mersuunsa. Ajattelin: keskiviikkona olevat illanistujaiset ovat käännekohta elämässäni. Tervehdin häntä teeskennellen ujoa, mutta sisimmässäni tiedän saavani miehen kiinnostumaan itsestäni.
Keskiviikkoillan koittaessa olin pukeutunut seksikkäästi. Ylläni oli sateenkaarenvärinen, vartaloa nuoleva puku, piikkikorkokengät, meikit ja tukka kampaajan laittamat.
Sipsuttelin paikalle hieman myöhässä, ja iloisesti ääneensä tervehtien sain monet kasvot kääntymään, joka oli tarkoituksenikin.
Pomoni huomasi minut ensimmäisenä, tuli vastaani ja kuiskasi korvaani:
— Ei helkkarissa, sinähän näytät aivan papukaijalta! Joku kiehahti sisälläni.
— Ja sinä aivan aasilta.
Heikotti, kun kävelin pois.


Krapu: Heikko, tervehtiä, keskiviikko.

Sade,tuuli

Impi kolistelee porstuan ovesta sisälle ja ensisanoikseen hyikkäilee ulkona riehuvaa kaatosadetta. Sanoo sitten päivää taloon, johon Tyyne vastaa hellan luota.
Hän on juuri keittämässä päiväkahvia, jonka Impi varsin hyvin tietää - sitä varten pirttiin poikkeaakin. Istahtaa valmiiksi pöydän ääreen, kahvikupposta odottelemaan. Heittää märän puseron viereensä penkille ja lausuu:
Kuumat on aallot, kuin myrskyssä soutais.
Se ei tiedä, joka ei sitä koe.
Aallot kun kulkee lävitse kehon, sade otsalla helmeillen soutaa.
Myrsky laantuu, aalto laskee, tuuli viimein kainalot kuivaa.
— Hae lääkäriltä tabletit, ne helpottaa, Tyyne varovasti ehdottaa.
— Kun pelottelevat, että syöpä tulee.
— Tulee se muutenkin, jos on tullakseen
— Ryypin tämän kahvin ensin.

Aalto, myrsky,soutaa.

Kun sana on hallussa

Kello oli aamulla puoli viisi. Eino laittoi kuin varkain saappaat jalkoihinsa, painoi lippalakin karvattomaan päähänsä, raotti pirtinovea niin hiljaa kuin voi, ettei Orvokki olisi herännyt. Oli kuulevinaan unisen kysymyksen peräänsä:
    — Mihin sitä taasen ollaan menossa?
Taavi asteli pihalla vastaan ja kysyi:
    — Oliko Orvokki taasen hankala?
    — Entinen narina. Minun pitäisi olla kuin nuori ori, pystyä joka haluun vastaamaan. Piruko se noita akkoja riivaa. Nuorena ollaan kivoja ja ujoja, sitten muuttuu ääni kellossa. Sanoi viimeiseksi illalla:
    — Ellei sinulta onnistu, kysyn Taavia tilallesi.
    — Mitä se on vailla?
    — Ka, sitä grillikotaahan se on monta vuotta hingunnu.
    — No tehdään yhdessä, jospa se kitinä siihen loppuu.

 Rapu: Muuttua, hankala, loppu.

Rakkaani

Olohuoneen harmaa, samettipintainen, lehtikuvioin kirjailtu retrosohva odottaa tuttua makoilijaa käsinojan ja selkämyksen nurkkaukseen. Se odottaa ja ihmettelee, minne vakiokäyttäjä on tänään hävinnyt. Sohva rakastaa pientä harmaanvalkoista – melkein itsensä väristä kehrääjää, joka luovuttaa jokaisena päivänä lämpöä vanhan sohvan iloksi.
  Pitkän odotuksen jälkeen sohva kuulee tutut – lähes kuulumattomat askeleet. Ne saapuvat niin hiljaa, ettei sitä keittiössä astioita kalisteleva huoneenhenki kuule. Harmaanvalkoinen kissa nuuhkii sohvankulman varmistaakseen, ettei paikalla ole muita nurkan käyttäjiä. Hyppää äänettömästi vakiopaikalleen sohvannurkkaukseen, kiertyy kiepille sen tarjoamalle tutulle paikalle ja kehrää muutaman henkäyksen ennen nukahtamistaan. Sohva sulkee kissan syliinsä kuin pienen lapsen. Kaverit ovat jälleen yhdessä, huone huokaa hiljaa.

Rapu: Nurkka, sohva, huone

Muisto

Lapsina samoilimme muutaman poikakurikan kanssa usein lähimetsissä. Se oli meille paikka, jonne ei muita päästetty ilman keppisodankäyntiä.
    Ilari huomasi oravan nakertamassa käpyä männyn latvassa. Eikös joku keksinyt, että soditaan se alas ja tapetaan. Niin alkoi oravajahti.
   Suuren intohimon valtaamina raukkaa häädettiin jokaisesta puusta, puistelemalla runkoja alhaalta käsin. Viimein sen voimat ehtyivät ja se putosi maahan. Orava jäi paikalleen kuin armoa anoen, mutta yksi pojista löi sitä kepillä, niin että se kuoli.
   Kun pojat lähtivät, otin oravan syliini, katsoin sen kirkkaita nappisilmiä ja itkin. Intohimon jännitys tappamiseen muuttui kertaheitolla suojelunhaluksi.
   Kaukainen muisto viattoman luontokappaleen kiusaamisesta ja tappamisesta ei hevin mielestä pakene. 

 Intohimo, syli, muisto

Polku

 Ensimmäinen 250-sivuinen romaani on nähnyt päivänvalon

 Polku kertoo erilaisten ihmisten kohtaamisista. Se on niiden yhdistymistä, loittonemista, polkujen sovittelemista. Kenenkään polut eivät ole suoraa viivaa, mutta sovittelemalla ja ymmärtämällä ─ ainakin viereiset polut ovat kuljettavissa.

Junamatka

Junamatka

Aseman seinänvieruspenkillä istuva nainen odottaa junaa, automaatista ostettu matkalippu määränpäähän, visusti käsivarren suojassa olevassa käsilaukussa. Hän keskittyy selaamaan kioskilta ostamaansa naistenlehteä. Lukiessaan hänelle mielenkiintoista artikkelia, naisen korviin kantautuu kuuluttajan ääni:
   — Juna Helsinkiin lähtee raiteelta kolme!

Nainen säpsähtää, sulloo kiireesti lehden laukkuunsa, ja lähtee juoksujalkaa kohti junaa, peläten sen jättävän hänet laiturille. Juuri kun hän pääsee sisälle, lippu nousee lähettäjän antaessa lähtöluvan junalle. Konnari on nähnyt naisen kiireen, ja päästää hänet vielä mukaan.

Nainen istuu tyhjälle penkille, huokaisee helpotuksesta ja moittii itseään; Uppoutua nyt tuolla tavalla lukemaan ja unohtaa ajankulun. Lopulta kaikki on kuitenkin hyvin. Hän istuu junassa, kaivaa kesken jääneen lehden laukusta, etsii mukavan asennon ja jatkaa kesken jäänyttä artikkelia.

Konduktööri tulee leimaamaan lippuja. Nainen ojentaa huolettomasti lippunsa, jonka oli varannut valmiiksi käteensä.
    — Juna ei pysähdy lippua vastaavalla asemalla. Tämä on Helsinkiin menevä juna, eikä pysähdy ennen seuraavaa kaupunkia. Nainen hermostuu huomatessaan olevansa väärässä junassa. Monien neuvottelujen jälkeen hän jää seuraavassa kaupungissa pois, ja miettii, miten päästä palaamaan kotipitäjäänsä. Aikaa seuraavan junan lähtöön on monta tuntia, eikä bussi kulje sille päivälle ollenkaan sinnepäin.

Nainen päättää mennä lähellä sijaitsevaan tavarataloon kuluttamaan aikaansa, Liikkeeseen saavuttuaan havaitsee hedelmätiskillä kotipitäjänsä hautaurakoisijan, hänet hän tuntee vain ulkonäöltä.             
  Nainen ei kuulu vakinaisiin kirkossa kävijöihin, eikä sen takia ole kovin tuttu kirkon henkilökunnan kanssa.

Hautaurakoitsija on juuri valitsemassa hedelmätiskillä omenia pussiinsa. Hätä ei lue lakia, nainen ajattelee, ja kiertää tiskin takaa urakoitsijaa vastaan niin, että he ikäänkuin kohtaisivat vahingoissa. Urakoitsija kääntyy punnitsemaan pussiin laittamiaan omenia vaa`alle, joka on eri suunnassa, mistä nainen on tulossa. Nainen hämmentyy, mutta muuttaa vikkelästi suuntaa, saadakseen kohtaamisen tuntumaan sattumalta.

Hän tervehtii iloisesti urakoitsijaa, kyselee kuulumisia, kertoen samalla runsassanaisesti kömmähdyksestään junalipun kanssa. Hautaurakoitsija kuuntelee hajamielisesti naisen vuodatusta, mutta kohteliaana miehenä lopulta ymmärtää yskän ja ehdottaa kyytiä. Oltiinhan menossa samaan suuntaan. Nainen pyytelee anteeksi puheliaisuuttaan ja samalla kiittelee kovasti miestä ehdotuksesta.

    — Enhän minä sillä, mutta kun näin vahingoissa yhteen osuttiin, ja ehdotatte, niin miksipä ei... Jouduttaahan se jonkin verran kotiin pääsyä, kun seuraava juna tulee vasta kolmen tunnin kuluttua, nainen lepertelee. Urakoitsia saa hedelmänsä punnittua, ja kassalta selvittyään, lähtevät yhtämatkaa kohti parkkipaikalla odottavaa autoa. Matkaa kotipitäjään oli kymmeniä kilometrejä, puhetta riittää molemmilla, matka taittuu rattoisasti, ja mikä parasta, molemmat sattuvat olemaan leskiä...

Vieras kotonaan

Sipsuttelen keveissä kesähepenissä pienen matkalaukun kanssa koivukujaa, joka on jo lahoamispisteessä. Lahonneita oksantyviä, joihin on helppo kololinnun pesänsä kaivaa. Nappaan lehden riippakoivusta, laitan sen hampaideni väliin testatakseni, olinko varmasti suomessa ja kotikonnuillani. Maistuuko lehti vielä samalta kuin lapsena. Silloin se maistui vähän kitkerältä ja kieleen jäi limainen tunne. Sylkäisen murskaantuneen lehdenjämän polun varteen, ja jatkan matkaani kohti kauempana häämöttävää uudisrakennusta.

Kevyt matkalaukku kulkee mukavasti vasemmassa kädessäni. Se on vahvaa nahkaa, suorakaiteen muotoinen ja kiiltävillä lukoilla varustettu. Vahvasta kantorivasta on helppo pitää kiinni ja se pysyy tukevasti kädessä. Mukana ei ole ylimääräistä painolastia, onhan kesä ja vaatetuskin sen mukaan kevyttä ja ilmavaa.

Päälleni laitoin punakukkaisen vaalean, puolikello mekon. Vyötäröä korostaa valkoinen kapea vyö, ja leppäkerttua esittävä rintasolki kiikkuu vasemman rintani yläpuolella. Hihat mekossa ovat lyhyet ja väljät. Se antaa hieman tyttömäisen ilmeen ja nuorihan vielä olenkin, vasta nelikymppinen, parhaassa iässä. Naurahdan ajatuksilleni

Astelen kujaa ja panen merkille ympäristön, joka on muuttunut sitten lapsuuden muistoista. Ennen oikealla puolella olivat rehevät heinäpellot, nyt paikalla kasvaa pajukkoa. Sieltä kuuluu lintujen monisointuinen sirkutus, reviirien puolustus käy kiihkeänä. Onhan kesä vielä aluillaan, ja linnuilla poikaset ruokittavana.

Vaalea, hartioille ylettyvä tukkani pursuaa leveälierisen hatun alta. Hattu on punottu niinestä ja siinä on punaiset nauhat. Ne ilakoivat kilpaa hiusteni kanssa, tuulen yrittäessä kiskoa hattua, jota joudun välillä korjailemaan oikeaan asentoonsa. Matalat kangaskengät antavat tilaa kulkea vapaasti ruohottuneella tiepohjalla.

Katseeni hakee koko ajan uusia kohteita ja suora, mummolta peritty nenäni nuuskuttaa pihan tuoksuja, vetäen tuttuja hajuja keuhkojen syvimpiin sopukoihin asti.

Saavun talon pihalle, katson uutta, vastarakennettua taloa ja vertaan sen ulkomuotoa vanhaan, joka kyyhöttää pienen matkan päässä. Synnyin neljäkymmentä vuotta sitten vanhassa talossa, sen ainoassa kamarissa.

Uudisrakennuksen oli rakentanut talon uusi omistaja. Maanviljelystä talossa ei enää harrastettu. Luultavasti perhe kävi töissä asunnon ulkopuolella, ja sen takia kujan molemmin puolin olevat pellot olivat joutaneet lintujen pesäpaikoiksi. Annan lapsuuteni muistikuvien kiitää silmieni ohi. Vanhaa mökkiä lukuun ottamatta näytti, ettei paljon entistä oltu jätetty pihapiiriin. Sentään pahasti kallellaan oleva maakellari oli vielä metsän reunassa paikallaan. Sen katossa aikanaan olleet päreet aika oli syönyt. Jokunen laudanpätkä oli nakattu suurimpien reikien suojaksi. Kaivo ruostuneine pumppuineen kyyhötti vielä kankaan laidassa olevan kaivon kannen keskellä. Vanhat rakennelmat näyttivät häpeävän olemassaoloaan uuden komean tiilitalon liepeillä. Vastakkainasettelu oli ristiriidassa keskenään ja tarkoitus lieneekin purkaa ja hävittää vanhat pois, mutta siihen ei aika ollut vielä riittänyt. Talo oli tyhjä, väki lienee ollut töissä, tai lomalla jossain päin maata.
Istuin pihakeinuun miettien, kuinka vierasmaalaiseksi itseni tunsin, omalla synnyinseudullani
Ollessani kymmenenvuoden ikäinen vanhempani muuttivat työn perässä Norjan kalatehtaille. Aikuistuttuani menin naimisiin norjalaisen miehen kanssa ja asun nykyään Oslossa. Työskentelen yhdessä suurista ICA:n kauppaketjun myymälöistä myymäläpäällikkönä.
Eläkkeelle jäätyään isäni ja äitini muuttivat takaisin suomeen, ja tultuani tapaamaan vanhempiani, halusin käydä katsomassa entisiä synnyinseutujani. Tässä minä nyt istun, tutun, mutta tuntemattoman talon pihakeinussa. Outona, vieraana, tänne kuulumattomana, napanuorani tänne houkuttelemana, ja yritän loihtia lapsuuden muistoja mieleeni.

Nousen keinusta, otan matkalaukun vasempaan käteeni, katson kerran taakseni ja hyvästelen yhden aikajakson elämästäni.

Introvertti, Siltäväliltä ja Ekstrovertti lähtivät jouluostoksille

 

Introvertti, Siltäväliltä ja Ekstrovertti palailevat illan jo tummuessa jouluostoksilta.
Kas kun sattui niin, että heidän allakkansa mukaan tänään piti olla aatto! Mutta kun se olikin muiden mielestä vasta huomenna, niin kävivät joutessaan jouluostoksilla. Siirappia piti ostaa ja kinkunpaistopussi. Kauppaan päästyään havaitsivat rahan jääneen kotiin. Saivat joulumuorilta viiskymppisen lainaan. Kaupassa ei muistettu enää, mitä piti hankkia, joten ostelivat vain jotain, että kehtasivat mennä kassan ohi. Ostivat parit hampurilaiset ja jauhelihapaketin. Kotimatkalla muisti palasi, mutta ne kinkkupussi ja siirappi ovat edelleen kaupassa.
Että jouluja vain persoonilleni, haemma kuusen, kun vielä muistaa.

Unohtu melkein! Hyvää joulua jokaiselle lukijalleni     ;-)))                                       

                                                                                                                                      

                                                                   Matkalla

Nuori nainen istuu puolimakaavassa asennossa kansituolilla ja tähyää horisonttiin, missä näkyy vain veden ja taivaan yhtymäkohta. Laivan hiljainen ääni ja huomaamaton keinunta raukaisee katselijaa. Hän antaa luomien laskeutua iiristensä suojaksi, auringon hyväillessä hoikkaa vartaloa.

   Joku rykäisee kohteliaasti naisen vierellä. Hän säpsähtää ajatuksistaan ja kääntää katseensa kohti tulijaa.
   — Anteeksi, mutta onko tässä tilaa vielä yhdelle ”rexonan” käyttäjälle? Tulija kysyy leikkisä pilke silmissään.

Nainen raottaa toista silmäänsä ja huomaa kysyjän mielestään komeaksi mieheksi. Ennen kuin vastaa, hän panee merkille miehen merenvihreät silmät, ja vähän kulmikkaat kasvot, sekä pitkän rotevan olemuksen,
   — Tyhjä tuolihan siinä on... vielä.
Nainen kääntyy vieressään olevasta tuolista poispäin, ja antaa miehen rauhassa hyväksyä sen −tai hakea toisen paikan auringon palvontaansa varten. Nainen kuulee, kuinka tuoli avataan ja siihen rojahtaa noin yhdeksänkymmentäkiloa nuoren miehen lihaa. Hän ei anna tulijan häiritä itseään, vaan antaa luomiensa sulkea ympäristön näkyvistään.

    Kotvasen kuluttua viereiseltä tuolilta kuuluu hiljainen rykäisy, mutta nainen ei ole sitä kuulevinaan. Vähän ajan kuluttua, hän tuntee olkapäässään kevyen kosketuksen, ja kääntyy häirityksi tulleen ilme kasvoillaan, koputtelijaan päin, imarreltuna yhteydenotosta.
  — Ajattelin käydä hakemassa juotavaa, tuonko sinullekin, vieruskaveri kysyy kohteliaasti?
Nainen on miettivinään, ja vaivoin jaksaa pitää häirityksi tulleen ilmeen kasvoillaan, mutta vastaa yhtä kohteliaasti.

   — Kyllä, kiitos mielellään, ellei siitä ole sinulle vaivaa. 

   — Ei toki, hyvässä seurassa lasillinen on mieluisa välipala ruokaa odotellessa. Mitä haluaisit minun tuovan sinulle?
 — Mitä itse ajattelit ottaa?
 — Mielessäni kävi valkoviini. Kävisikö sama sinulle?
 — Kyllä lasillinen menee, mutta saanko myös kivennäisveden viinin lisäksi. Viini ei korvaa nestevajausta?

 — Siispä kaksi valkoviiniä ja kivennäisvesi.
Mies katoaa jonnekin laivan uumeniin toimittamaan asiaansa, ja nainen jatkaa häirittyjä päiväuniaan.

   — Herätys uusi ystäväni, täältä teidän nöyrin kamaripalvelijanne tuo virkistävän välipalan. Nautitaan se yhdessä ja hyvässä hengessä.

Nainen nostaa tuolin istuma-asentoon, ja ottaa mielihyvää tuntien annoksensa vastaan. Mies on juoman lisäksi tuonut kauniisiin lasimaljoihin taidolla rakennetut jäätelöannokset molemmille.