Kalassa

Kalassa

Jäällä istuessani muistin tapahtuman, joka vetää vieläkin suuta hymyyn.
   Vanha mies istui hartiat kyyryssä avannon reunalla. Hänellä oli vain ohut puikko kädessään, josta lähti siima kohti jäähän porattua reikää. Mies istui hievahtamatta, mutta ohi kulkiessani huomasin hänen tavan takaa sylkäisevän sulaan avantoon. Aikani seurattuani miehen puuhia, en malttanut olla kysymättä hänen oudosta kalastustavastaan.
Mies nosti hitaasti katseensa tuijottamastaan reiästä, nykäisi kerran puikkoa ylös, antoi siiman valua hitaasti suoraksi, sylkäisi jälleen avantoon, katsoi minua kuin pahantekijää ja vastasi:
— Tämä on henkilökohtainen tapa, jokaisella on omansa.
Käänsi katseensa hiukan värähtävään siimaan ja lappoi sen jäälle.    Katohan perhanaa, norssihan sieltä nousi
Hymyilimme molemmat.

Krapu: Puikko, sylkäistä, henkilökohtainen

Jäitä hattuun

Varhainen puuttuminen

Näin unen, jossa putosin syvään onkaloon. Pohjalla herättyäni, tunsin vasemmassa lonkassani ilkeää kipua.
   Katsoin ylös ja näin pienen pyöreän aukon. Nousin vaivalloisesti istumaan ja sain paniikkikohtauksen. Herrajumala, miten pääsen täältä pois! Mahdotonta, näännyn tänne!
   Silmäni tottuivat hämärään ja näin edessäni seinään piirretyn oven. Nousin varovasti seisaalleni ja astuin ovea kohti. Työnsin sitä, se aukesi hitaasti.
  Tulin kirkkaasti valaistuun keittiöön, siellä hääri valkoiseen viittaan pukeutunut olento. Hän ojensi minulle kapustalla makealle tuoksuvaa keittoa. Arastelin ottaa sitä, mutta hän sanoi:
— Ota rohkeasti, voimistut, vien sinut sitten maanpäälle, ja voit kertoa kaikille, ettei mullistuksista huolimatta kokonaisuutta ole menetetty.
   Kiitin ja tunsin pelkoni hellittävän.

Krapu: Pudota, keittiö, vasen.

Kyllä lapsi tietää

                                                  Diaknooseja

Kumarainen mies istuu terveyskeskuksen odotusaulassa. Hänen vasen kätensä nykii tahdon sitä hallitsematta. Se näyttää kiinnostavan pientä tyttöä, joka nojaa parin tuolin päässä istuvan äitinsä polvienvälissä, kaivaa etusormellaan kielensä alustaa, niin että ohut sylkinauha tipahtaa huomaamatta mekon rinnuksille.
   Mies aistii tytön tuijotuksen ja sanoo:
     — Näin käy sinullekin, kun saat ikää tarpeeksi.         
     — Ei käy, koska minusta ei tule ikävä.  
     — Mikä sinusta sitten tulee?                
     — Vainaja, niin kuin mummostakin.     
   — Meistä kaikista tulee vainajia, mutta ensin me ollaan lapsia, nuoria, ikäihmisiä ja sitten vanhoja.            
     — Ei tule! Äiti sanoi, että mummosta on tullut lapsi. Mummo oli ensin lapsi ja sitten vainaja.
     — Ai jaa, että sellainen diagnoosi.

Krau: Ikä, vanha, vainaja

Iskun paikka

Tervehdys

Raadoin työpaikallani hullunlailla, päästäkseni pomoni suosioon. Halusin hänet hinnalla millä hyvänsä toisten nenän edestä. Olin heikkona tähän vehkeilijään, hänen miehekkääseen olemukseensa ja kiiltävään mersuunsa. Ajattelin: keskiviikkona olevat illanistujaiset ovat käännekohta elämässäni. Tervehdin häntä teeskennellen ujoa, mutta sisimmässäni tiedän saavani miehen kiinnostumaan itsestäni.
Keskiviikkoillan koittaessa olin pukeutunut seksikkäästi. Ylläni oli sateenkaarenvärinen, vartaloa nuoleva puku, piikkikorkokengät, meikit ja tukka kampaajan laittamat.
Sipsuttelin paikalle hieman myöhässä, ja iloisesti ääneensä tervehtien sain monet kasvot kääntymään, joka oli tarkoituksenikin.
Pomoni huomasi minut ensimmäisenä, tuli vastaani ja kuiskasi korvaani:
— Ei helkkarissa, sinähän näytät aivan papukaijalta! Joku kiehahti sisälläni.
— Ja sinä aivan aasilta.
Heikotti, kun kävelin pois.


Krapu: Heikko, tervehtiä, keskiviikko.

Sade,tuuli

Impi kolistelee porstuan ovesta sisälle ja ensisanoikseen hyikkäilee ulkona riehuvaa kaatosadetta. Sanoo sitten päivää taloon, johon Tyyne vastaa hellan luota.
Hän on juuri keittämässä päiväkahvia, jonka Impi varsin hyvin tietää - sitä varten pirttiin poikkeaakin. Istahtaa valmiiksi pöydän ääreen, kahvikupposta odottelemaan. Heittää märän puseron viereensä penkille ja lausuu:
Kuumat on aallot, kuin myrskyssä soutais.
Se ei tiedä, joka ei sitä koe.
Aallot kun kulkee lävitse kehon, sade otsalla helmeillen soutaa.
Myrsky laantuu, aalto laskee, tuuli viimein kainalot kuivaa.
— Hae lääkäriltä tabletit, ne helpottaa, Tyyne varovasti ehdottaa.
— Kun pelottelevat, että syöpä tulee.
— Tulee se muutenkin, jos on tullakseen
— Ryypin tämän kahvin ensin.

Aalto, myrsky,soutaa.

Kun sana on hallussa

Kello oli aamulla puoli viisi. Eino laittoi kuin varkain saappaat jalkoihinsa, painoi lippalakin karvattomaan päähänsä, raotti pirtinovea niin hiljaa kuin voi, ettei Orvokki olisi herännyt. Oli kuulevinaan unisen kysymyksen peräänsä:
    — Mihin sitä taasen ollaan menossa?
Taavi asteli pihalla vastaan ja kysyi:
    — Oliko Orvokki taasen hankala?
    — Entinen narina. Minun pitäisi olla kuin nuori ori, pystyä joka haluun vastaamaan. Piruko se noita akkoja riivaa. Nuorena ollaan kivoja ja ujoja, sitten muuttuu ääni kellossa. Sanoi viimeiseksi illalla:
    — Ellei sinulta onnistu, kysyn Taavia tilallesi.
    — Mitä se on vailla?
    — Ka, sitä grillikotaahan se on monta vuotta hingunnu.
    — No tehdään yhdessä, jospa se kitinä siihen loppuu.

 Rapu: Muuttua, hankala, loppu.

Rakkaani

Olohuoneen harmaa, samettipintainen, lehtikuvioin kirjailtu retrosohva odottaa tuttua makoilijaa käsinojan ja selkämyksen nurkkaukseen. Se odottaa ja ihmettelee, minne vakiokäyttäjä on tänään hävinnyt. Sohva rakastaa pientä harmaanvalkoista – melkein itsensä väristä kehrääjää, joka luovuttaa jokaisena päivänä lämpöä vanhan sohvan iloksi.
  Pitkän odotuksen jälkeen sohva kuulee tutut – lähes kuulumattomat askeleet. Ne saapuvat niin hiljaa, ettei sitä keittiössä astioita kalisteleva huoneenhenki kuule. Harmaanvalkoinen kissa nuuhkii sohvankulman varmistaakseen, ettei paikalla ole muita nurkan käyttäjiä. Hyppää äänettömästi vakiopaikalleen sohvannurkkaukseen, kiertyy kiepille sen tarjoamalle tutulle paikalle ja kehrää muutaman henkäyksen ennen nukahtamistaan. Sohva sulkee kissan syliinsä kuin pienen lapsen. Kaverit ovat jälleen yhdessä, huone huokaa hiljaa.

Rapu: Nurkka, sohva, huone

Muisto

Lapsina samoilimme muutaman poikakurikan kanssa usein lähimetsissä. Se oli meille paikka, jonne ei muita päästetty ilman keppisodankäyntiä.
    Ilari huomasi oravan nakertamassa käpyä männyn latvassa. Eikös joku keksinyt, että soditaan se alas ja tapetaan. Niin alkoi oravajahti.
   Suuren intohimon valtaamina raukkaa häädettiin jokaisesta puusta, puistelemalla runkoja alhaalta käsin. Viimein sen voimat ehtyivät ja se putosi maahan. Orava jäi paikalleen kuin armoa anoen, mutta yksi pojista löi sitä kepillä, niin että se kuoli.
   Kun pojat lähtivät, otin oravan syliini, katsoin sen kirkkaita nappisilmiä ja itkin. Intohimon jännitys tappamiseen muuttui kertaheitolla suojelunhaluksi.
   Kaukainen muisto viattoman luontokappaleen kiusaamisesta ja tappamisesta ei hevin mielestä pakene. 

 Intohimo, syli, muisto