Kun sana on hallussa

Kello oli aamulla puoli viisi. Eino laittoi kuin varkain saappaat jalkoihinsa, painoi lippalakin karvattomaan päähänsä, raotti pirtinovea niin hiljaa kuin voi, ettei Orvokki olisi herännyt. Oli kuulevinaan unisen kysymyksen peräänsä:
    — Mihin sitä taasen ollaan menossa?
Taavi asteli pihalla vastaan ja kysyi:
    — Oliko Orvokki taasen hankala?
    — Entinen narina. Minun pitäisi olla kuin nuori ori, pystyä joka haluun vastaamaan. Piruko se noita akkoja riivaa. Nuorena ollaan kivoja ja ujoja, sitten muuttuu ääni kellossa. Sanoi viimeiseksi illalla:
    — Ellei sinulta onnistu, kysyn Taavia tilallesi.
    — Mitä se on vailla?
    — Ka, sitä grillikotaahan se on monta vuotta hingunnu.
    — No tehdään yhdessä, jospa se kitinä siihen loppuu.

 Rapu: Muuttua, hankala, loppu.